maanantai 27. marraskuuta 2017

HOITAAKO MINUA ROBOTTI?



                                                                                 Kuva: Kari Tahvanainen



Olin 23.11. Ukri ry:n järjestämässä kirjailijamatineassa Joensuussa kertomassa pienoisromaanistani Suon yli, Kirjokansi 2017.

Itselleni teoksessa oleellista on tehdä näkyväksi perheen sisäisiä usein sukupolvelta toiselle siirtyviä valtasuhteita sekä perhesuhteisiin liittyviä ristiriitaisia tunteita.

Kirjassa iäkkään äidin ote lapsistaan ja siitä, miten näiden tulisi nähdä elämä ja maailma, on ollut luja. Tyttäret kilpailevat äidin hyväksynnästä, kunnes toinen tytär, teoksen minäkertoja, haluaa kuviosta irti. Kertojan näkökulma on paikoin raadollinen, mutta kyseessähän on romaani, taideteos, ei mikään elämänopas.

Kaakkois-Suomen maakuntalehdissä ilmestyi kirjani julkistamisen aikoihin juttu, jossa käsiteltiin yhtä teoksessa pohtimaani asiaa eli ovatko keski-ikäiset lapset velvollisia hoitamaan huonokuntoisia vanhempiaan.

Jutun ilmestyttyä Etelä-Saimaassa sain aamulla puhelun. Iäkäs mies oli kokenut epäinhimilliseksi ja loukkaavaksi lehtijutussa olleen sanomiseni, etten aio vaihdella vanhempieni vaippoja. Hänestä yhteiskuntamme on siinä jamassa, että jos lapset eivät hoida heikkokuntoisia vanhempiaan, niin nämä ovat heitteillä.

Mies kysyi, miltä minusta tuntuisi vanhana maata märissä vaipoissa huoneessa, jossa sekavat vanhukset huutavat ja valittavat. Miltä tuntuisi, kun kiireinen hoitaja toisi ruoan eteeni ja en pystyisi syömään sitä itse? Vähän ajan päästä hoitaja tulisi ja veisi ruoan pois todeten, eipä maistunut. 

Tämä on epäinhimillistä. On surullista, jos Suomi 100 ei pysty parempaan ja outoa, että nyky-yhteiskunta pyrkii työntämään hoitovastuuta vanhuksista heidän lapsilleen (tai huonokuntoisille puolisoille). On luonnollista, että lapset auttavat siinä määrin vanhempiaan kuin voimavaroja on, mutta suomalainen yhteiskunta ei voi laskea tämän avun varaan vanhustenhoitoaan.

Perheissä, joissa tunnesiteet ovat jääneet vanhempien toimesta heikoiksi, ei jälkikasvua voi senkään vertaa velvoittaa osallistumaan vanhempien lopputaipaleeseen.

Yhteiskunnan, jonka tavoitteena on pitää kansalaisensa elossa mahdollisimman pitkään, täytyy myös kehittää uusia tapoja pitää ihmisistä loppuun asti huolta. Liian monet ovat jo nyt alkaneet nähdä elämän loppupuolen pelottavana nöyryytys- ja kitumisvaiheena.

Koettavaksi jää, millaisia ovat tulevaisuuden vanhustenhoidon vaihtoehdot Suomessa. Hoitaako minua robotti, tarjotaanko kuolinpilleri-mahdollisuutta vai onko kaikki hyvällä vaiko huonolla tavalla aivan toisin?




lauantai 11. marraskuuta 2017

Tarja Okkosen Suon yli -pienoisromaani


          
Kuva: Kirsi Komulainen


Lappeenrannan kaupunginkirjastossa Paltan matineassa 9.11. esittelemässä Suon yli -pienoisromaaniani (Kirjokansi 2017). Luin otteen teoksen alusta:


"Siskoni avaa rivitalon ulko-oven, hän työntää oven auki kulmikkaasti. Sisareni 

seisoo oviaukossa elokuun alun lauantaina, tomera portinvartija. Hän sanoo 

terve niin, että jäinen sananpalkki katkeaa hiljaisuuteen kirveellä leikaten. Hän 

tervehtii kuin heittäisi suustaan kylmän kalan minua kohti. Lannekas matami 

toimistotyöntekijän kesävaatteissa. Hänen viileän napakan ulkokuorensa alla

sydän kuitenkin hakkaa vuokseni tavallista nopeammin, haistan sen. Hymyilen 

hänelle. Hymyilen tomeruudelle, kirveelle ja kylmälle kalalle. Minusta on 

oikeasti mukava nähdä häntä. Ei ole olemassa asiaa, jossa ei olisi ristiriitaa. 

Minusta on tarpeellista kohdata hänet elokuussa ovensuussa, sisukas ja 

määräilevä ihminen, joka lapsena repi riidellessämme hiukset päästäni.

     Seisoimme sängyllä vanhempiemme kukikkaalla parivuoteella kädet 

toistemme tukassa, kun päätin, nyt en irrottaisi, en ensimmäisenä. Nyt täytyisi 

hänen säikähtää ja päästää hiuksistani, kun minä vetäisin yhtä kovaa ja paljon 

kovempaa. Hiuskasa nyrkissäni. Pitkät hiukset Reijolan tytöillä, niistä sai hyvän 

otteen riidellessä, niihin sekoittuivat hyvin takiaiset takiaissodassa 

naapurinpoikien kanssa. Mutta sisko ei säikähtänyt, mitä olimme tekemässä 

toisillemme, hän ei irrottanut enkä minä voinut jatkaa satuttamista. En omaa 

satuttamistani enkä siskon satuttamista. Luovutin. Muistan sen hetken hyvin, 

hämmästykseni, miten minusta ei ollut siihen, minusta ei ollut siskon 

nujertamiseen, vaikka kuinka päätin samalla Reijolan sisulla, että nyt vetäisin 

kauemmin ja kovemmin tulkoon vaikka mikä, verta ja hiusjuurien mukana aivot 

sängynpeitolle. Voitto olisi pääasia, nöyryytyksen välttäminen. Periksi 

antamisen häpeä: minä olin heikompi. Irrotin hiuksista, katsoin kuin 

sivusta, voittakoon, en minä tähän rupea. Minä en ollut se, josta äiti sanoisi 

kunnioittavalla äänellä, ettei pelännyt sen likan puolesta tämän kulkiessa 

iltateitään, vaan enemmänkin säälii sitä, joka siihen likkaan ilman lupaa koskisi.

     Kävelen nyt-hetken siskon perässä olohuoneeseen. Nykyään hänellä on 

lyhyehköt hiukset, saisi niistä kuitenkin kiinni – jos vetäisin yhtäkkiä niin, että 

tuntuu hiuksista takaapäin. Ja nyrkillä pulleaan leukaan. Kosto 

neljänkymmenen vuoden takaa. Olohuoneessa tuttu massiivinen kirjahylly..."