keskiviikko 20. joulukuuta 2017

MAASSA MAAN TAVALLA

                                                Etkoissa Kouvolan pääkirjastossa   
                                  




ääneni sattuu käy korviisi
katsot paheksuvasti
kuka huutaa
en muista kasvonpiirteitäsi
kaltaisiasi ripoteltu sinne tänne tielleni
kaltaisiani sinne tänne tiellesi

sitten on vielä ystäväni
hänen silmiensä nouseva kauhu
kuin usva pellon päällä: muut kuulee

muut, ammuu

puhun liian kovaa
minä kadun
anteeksi anteeksi anteeksi

mutta te kaikki
jotka pihisette sisäänpäin
jotain, josta pinnistäen saa kaksi ja puoli sanaa selvää

ja te, jotka olette aina hiljaa

vaimennatteko itsenne hyvää hyvyyttänne?

oletteko niin hyviä ihmisiä, ette häiritse äänellänne toisia?

tule toisen alueelle, toisen korviin, annatte puhdasta hiljaista tilaa hyvää hyvyyttänne

ja minä olen paska, joka huutaa

mutta voi vittu, jos te ette tee sitä hyvyydestä, vaan olette hiljaa mumisette sisuksiinne
pelosta ahdistuksesta kun on käsketty nolattu kun on tapana täällä olla puhumatta ääneen

"kyrpiintyä hissun kissun", lainaus Jouko Turkka

ikuisesti pitää mölyt mahassa hyvässä ja pahassa









maanantai 27. marraskuuta 2017

HOITAAKO MINUA ROBOTTI?



                                                                                 Kuva: Kari Tahvanainen



Olin 23.11. Ukri ry:n järjestämässä kirjailijamatineassa Joensuussa kertomassa pienoisromaanistani Suon yli, Kirjokansi 2017.

Itselleni teoksessa oleellista on tehdä näkyväksi perheen sisäisiä usein sukupolvelta toiselle siirtyviä valtasuhteita sekä perhesuhteisiin liittyviä ristiriitaisia tunteita.

Kirjassa iäkkään äidin ote lapsistaan ja siitä, miten näiden tulisi nähdä elämä ja maailma, on ollut luja. Tyttäret kilpailevat äidin hyväksynnästä, kunnes toinen tytär, teoksen minäkertoja, haluaa kuviosta irti. Kertojan näkökulma on paikoin raadollinen, mutta kyseessähän on romaani, taideteos, ei mikään elämänopas.

Kaakkois-Suomen maakuntalehdissä ilmestyi kirjani julkistamisen aikoihin juttu, jossa käsiteltiin yhtä teoksessa pohtimaani asiaa eli ovatko keski-ikäiset lapset velvollisia hoitamaan huonokuntoisia vanhempiaan.

Jutun ilmestyttyä Etelä-Saimaassa sain aamulla puhelun. Iäkäs mies oli kokenut epäinhimilliseksi ja loukkaavaksi lehtijutussa olleen sanomiseni, etten aio vaihdella vanhempieni vaippoja. Hänestä yhteiskuntamme on siinä jamassa, että jos lapset eivät hoida heikkokuntoisia vanhempiaan, niin nämä ovat heitteillä.

Mies kysyi, miltä minusta tuntuisi vanhana maata märissä vaipoissa huoneessa, jossa sekavat vanhukset huutavat ja valittavat. Miltä tuntuisi, kun kiireinen hoitaja toisi ruoan eteeni ja en pystyisi syömään sitä itse? Vähän ajan päästä hoitaja tulisi ja veisi ruoan pois todeten, eipä maistunut. 

Tämä on epäinhimillistä. On surullista, jos Suomi 100 ei pysty parempaan ja outoa, että nyky-yhteiskunta pyrkii työntämään hoitovastuuta vanhuksista heidän lapsilleen (tai huonokuntoisille puolisoille). On luonnollista, että lapset auttavat siinä määrin vanhempiaan kuin voimavaroja on, mutta suomalainen yhteiskunta ei voi laskea tämän avun varaan vanhustenhoitoaan.

Perheissä, joissa tunnesiteet ovat jääneet vanhempien toimesta heikoiksi, ei jälkikasvua voi senkään vertaa velvoittaa osallistumaan vanhempien lopputaipaleeseen.

Yhteiskunnan, jonka tavoitteena on pitää kansalaisensa elossa mahdollisimman pitkään, täytyy myös kehittää uusia tapoja pitää ihmisistä loppuun asti huolta. Liian monet ovat jo nyt alkaneet nähdä elämän loppupuolen pelottavana nöyryytys- ja kitumisvaiheena.

Koettavaksi jää, millaisia ovat tulevaisuuden vanhustenhoidon vaihtoehdot Suomessa. Hoitaako minua robotti, tarjotaanko kuolinpilleri-mahdollisuutta vai onko kaikki hyvällä vaiko huonolla tavalla aivan toisin?




lauantai 11. marraskuuta 2017

Tarja Okkosen Suon yli -pienoisromaani


          
Kuva: Kirsi Komulainen


Lappeenrannan kaupunginkirjastossa Paltan matineassa 9.11. esittelemässä Suon yli -pienoisromaaniani (Kirjokansi 2017). Luin otteen teoksen alusta:


"Siskoni avaa rivitalon ulko-oven, hän työntää oven auki kulmikkaasti. Sisareni 

seisoo oviaukossa elokuun alun lauantaina, tomera portinvartija. Hän sanoo 

terve niin, että jäinen sananpalkki katkeaa hiljaisuuteen kirveellä leikaten. Hän 

tervehtii kuin heittäisi suustaan kylmän kalan minua kohti. Lannekas matami 

toimistotyöntekijän kesävaatteissa. Hänen viileän napakan ulkokuorensa alla

sydän kuitenkin hakkaa vuokseni tavallista nopeammin, haistan sen. Hymyilen 

hänelle. Hymyilen tomeruudelle, kirveelle ja kylmälle kalalle. Minusta on 

oikeasti mukava nähdä häntä. Ei ole olemassa asiaa, jossa ei olisi ristiriitaa. 

Minusta on tarpeellista kohdata hänet elokuussa ovensuussa, sisukas ja 

määräilevä ihminen, joka lapsena repi riidellessämme hiukset päästäni.

     Seisoimme sängyllä vanhempiemme kukikkaalla parivuoteella kädet 

toistemme tukassa, kun päätin, nyt en irrottaisi, en ensimmäisenä. Nyt täytyisi 

hänen säikähtää ja päästää hiuksistani, kun minä vetäisin yhtä kovaa ja paljon 

kovempaa. Hiuskasa nyrkissäni. Pitkät hiukset Reijolan tytöillä, niistä sai hyvän 

otteen riidellessä, niihin sekoittuivat hyvin takiaiset takiaissodassa 

naapurinpoikien kanssa. Mutta sisko ei säikähtänyt, mitä olimme tekemässä 

toisillemme, hän ei irrottanut enkä minä voinut jatkaa satuttamista. En omaa 

satuttamistani enkä siskon satuttamista. Luovutin. Muistan sen hetken hyvin, 

hämmästykseni, miten minusta ei ollut siihen, minusta ei ollut siskon 

nujertamiseen, vaikka kuinka päätin samalla Reijolan sisulla, että nyt vetäisin 

kauemmin ja kovemmin tulkoon vaikka mikä, verta ja hiusjuurien mukana aivot 

sängynpeitolle. Voitto olisi pääasia, nöyryytyksen välttäminen. Periksi 

antamisen häpeä: minä olin heikompi. Irrotin hiuksista, katsoin kuin 

sivusta, voittakoon, en minä tähän rupea. Minä en ollut se, josta äiti sanoisi 

kunnioittavalla äänellä, ettei pelännyt sen likan puolesta tämän kulkiessa 

iltateitään, vaan enemmänkin säälii sitä, joka siihen likkaan ilman lupaa koskisi.

     Kävelen nyt-hetken siskon perässä olohuoneeseen. Nykyään hänellä on 

lyhyehköt hiukset, saisi niistä kuitenkin kiinni – jos vetäisin yhtäkkiä niin, että 

tuntuu hiuksista takaapäin. Ja nyrkillä pulleaan leukaan. Kosto 

neljänkymmenen vuoden takaa. Olohuoneessa tuttu massiivinen kirjahylly..."





lauantai 14. lokakuuta 2017

HANKALIA SUHTEITA



Karjalainen 26.9.2017

                                          








maanantai 21. elokuuta 2017

L i s ä ä ! E i e n ä ä !
















L i s ä ä !  E i  e n ä ä !



Tällaisina aikoina sitä miettii

koska väkivalta riittää, koska se loppuu

milloin tulee päivä

kun siitä ei halua

enää niin viihtyä:

liemessä kelluu ihmisen pää

lattialla torso kuin antiikin särkynyt patsas

pöydällä jalkaterä käsi

ihanaa sarjamurhaa


mutta todellisuus pistää pahemmaksi

ottaa mallia viihteestä, viihde todellisuudesta

on viihde on todellisuus

on liemi on pää


väkivaltaviihdekoukku, vahva elämys

tyydyttää säpinän nälkää

helpottaa, virkistää pientä kulkijaa


tällaisina aikoina sitä miettii

koska väkivalta riittää, koska se loppuu

milloin tulee päivä

kun siitä ei halua

enää niin viihtyä


liemessä kiehuu kulkijan pää.









sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

SUON YLI








Syyskuun 1. päivä ilmestyy pienoisromaanini Suon yli Kirjokannen kustantamana. Romaani kertoo lapsuudenperheen valtasuhteista keski-ikäisen naisen silmin. Nainen vierailee vanhempiensa luona ja havannoi sekä muistisairasta isäänsä, dominoivaa äitiään, vanhempia hoitavaa siskoaan että kohtaamisen hänessä herättämiä tunteita ja muistoja. 













keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

PEHMOELÄINPERFORMANSSI








Runoilija esittää runoperformanssin mustissa vaatteissaan mustassa

jätesäkissä tarvikkeet, hän puristaa jätesäkin suuta nyrkissään, yleisö

odottaa, mitä tuleman pitää. Runoilija katsoo tiiviisti yleisöä, toisen

rivin pariskuntaa, kolmannen rivin rouvaa, eturivi tyhjä, paitsi juontaja

laitimmaisessa tuolissa, takarivillä kuusi, neljännellä Suomi 100

vuotta -runotapahtuman järjestäjä sekä illan kolme muuta esiintyjää.


Jätesäkki kahisee runoilijan käsissä.


"Runo on viesti, ota se kiinni", runoilija huutaa, heittää säkistä

kolmannen rivin rouvalle vaaleanpunaisen norsun. Rouva ei saa

kopattua, "hups", kumartuu etsimään runonorsua lattialta tuolin alta.

"Runo on viesti, ota se kiinni", lentävät vuorollaan nalle, koira ja apina.


"Runo on viesti, ota se kiinni", lentää keltainen kissa kohti pariskunnan

puhelintaan räpläävää mieshenkilöä, kissan nappisilmä osuu vahingossa

kipeästi mieshenkilöä silmään.


"Perkele, saatanan hullunhauskaa paskaa", mieshenkilö karjaisee nousee

heittää täysillä kissalla runoilijaa. Poistuu salista. Pariskunnan naishenkilö

poistuu myös.


Esityksen äkillisen loppumisen merkiksi runoilija vaivautuneena kumartaa,

toteaa, "hauskaa kuitenkin, että tuli vuorovaikutusta". Hän poistuu

säkkeineen huoneesta, kolmannen rivin rouva heiluttaa hänen peräänsä

vaaleanpunaista norsua.


Norsun selkään ommellusta paperilapusta rouva lukee runon Suomesta.












keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

REKKAMIEHEN RUNO







                                              





Huomaan

se ajaa oudosti vasemmalla.

Ajattelen:

no väistän.


Sitten se tulee

uudenkarhee Volvo

akka ajaa päin.


Seison puoli minuuttia jarrun päällä

tyhjä lasti

saan pysähtymään niinkin nopeasti.


Shokissa ulos

hirveesti romua.

Siihen tulee ihmisiä.


Menen katsomaan takapenkin

ettei siellä

jumalauta

ole lapsia.


Akka on tajuton.

Se alkaa täristä

joku kysyy

osaatsä elvyttää.


Mä vastaan

paljoon mä pystyn

tähän en.


Poliisit

kun tulevat

sanovat

tämä oli odotettavissa

omaiset ilmoittaneet henkilön itsetuhoisuudesta.



Eikä se edes kuollut.