keskiviikko 20. toukokuuta 2015

KASTELUKANNU

                                                    



Tekstini Kirjoittajayhdistys Paltta ry:n Kirja kuljettaa -antologiassa (2015):


Kastelukannu


En saanut apurahaa. Olen marginaalin marginaalissa, apurahahakemuksiani tuskin edes huomataan. Ainoa toivoni, jos joku kolmesta vanhasta taiteilijatutustani pääsee vaikuttajan paikalle, ehkä tutulla on rohkeutta nostaa jostain kasasta minut vilkaistavaksi. Olen katsellut työpaikkailmoituksia netistä, kihlakunnanvoutia ja käsilumityöntekijää tarvitaan. Kukaan ei tarvitse ajatuksiinsa uppoutunutta kirjailijaa, joka ei jaksa esittää ystävällistä. Olen ystävällinen satunnaisesti, sellainen ei käy asiakaspalveluun. Eikä puhelinmyyjä saa sanoa, älkää ostako mitään turhaa, hyvä rouva, oletteko miettinyt kaiken katoavaisuutta, perinnöksi jättämäänne paskalastia, tuhansien numeroiden hiilijalanjälkeänne. En käy henkilökohtaiseksi avustajaksi, jaksaisin avustaa silloin tällöin hyvin paljon ja välillä en ollenkaan. Voisinko saada palkkaa siitä, että olen ihminen, puhun päivittäin muutaman sanan vanhusten kanssa kassajonoissa, neuvon venäläisiä huonolla englannilla postiin, pankkiin ja sairaalaan?


Saimaalta tuulee, vasenta korvaani vihloo. Aallot tulevat minua päin, syksy on saanut ne vähän hermostumaan. Ihminen kävelee vastaan ulkoilupuvussaan, täällä kaikilla on ulkoilupuku. Ehkä se on hyvä ulkoillessa, mutta näyttää suojahaalarilta elämän nyansseja vastaan. Kävelen vettä katsellen rantaa pitkin taidemuseossa pidettävään taiteilijoiden hyvinvointi -seminaarin. Siellä saa ilmaisen lounaan. Ehkä voisin saada palkkaa jostakin, jos olisin tarpeeksi kekseliäs. Tulevaisuuden Suomessa voisi hyvinkin saada palkkiota siitä, että ei tapa itseään nuorena, ihan tilastojenkin tähden; ei näytä hyvältä kansainvälisessä vertailussa, jos teknologian keskelle syntyneet voittajat eivät jaksa elää. Vastaavasti vanhuksien itsemurhamahdollisuuksia ja -halukkuutta tullaan varmasti hitaasti laajentamaan tai sitten yksinkertaisesti räätälöidään jokaiselle henkilökohtainen kuolinpäivä. Päivä, jolloin hän on yhteiskunnan kannalta kestämätön riesa ja poistuu modernisti asianmukaisen teknologisen vempaimen saattelemana iäisyyteen/olemattomuuteen. Ohitan sorsaparven, siellä on taas se yksilö äänessä, joka vaakkuu räkäistä naurua. Odottakoon vaan, kohta Saimaa menee jäähän ja nauru loppuu, pullasorsa.


Museossa istuudun yleisöksi. Ihminen, nainen, toivottaa tervetulleeksi sekalaisen porukan, joka kaipaa hyvinvointia. Taidetta rahoittavan säätiön edustajaihminen alkaa puhua, miehellä on siisti puku päällä. Hyvin siisti mies, bisnesmiehen näköinen. Siisteydessä ei ole mitään vikaa. Hän näyttää kuvia ja kertoo. 1) Taiteilijan tulee olla valmiina selittämään yleisölle, miksi taiteilijan taidetta tarvitaan. Mies on selvästi niitä, taiteenkentän harvennusmiehiä, rikkaruohojen kitkijä, marginaalin yli saapastelija. Milloin on lounas, vatsani kurnii, olisi pitänyt syödä puuroa ennen lähtöä? 2) Taiteilijan pitää olla taipuvainen tekemään tilaustyötä. 3) Taiteilijan tulee pitää tilaustyötä taiteena. 4) Tilaustöiden tekijä ei ole vapaa taiteilija. Ymmärrän, taiteilijan ei pidä odottaakaan saavansa olla vapaa – suuren yleisön odotus on rivien välinen tilaustyö mahdollisten muiden tilaustöiden puuttuessa. Ymmärrän, kukaan ei ole vapaa, ei siis elävä taiteilijakaan. Mieleeni hyppää Putinin kastelukannu, vaikka onkin sopimatonta verrata Suomen tilannetta Venäjän tilanteeseen, silti Putin-kannu on ja pysyy mielessäni pukumiehen puhuessa. Luin netistä, että Venäjän kulttuuriministerin puolesta sadan kukan tulee kukkia, mutta vain niitä kukkia kastellaan, joista johto pitää. Meillä asiat ovat paremmin, kastelukannun vartijoina on suuri joukko korkeasti koulutettuja taiteen ammattilaisia ja muuta maisteristohtorissakkia, jotka pitävät taiteenkentästä huolta ja luonnollisesti varmistelevat kansanedustajien tavoin omaa pysymistään valittujen joukossa. Minä saan kirjoittaa kirjani, mutta minua ei kastella.


Seuraavaksi naisihminen selittää tutkimustyönsä tuloksia, millainen taiteilija on, millainen taiteilijan pitäisi olla. Lisään päänsisäisiin muistiinpanoihini: 1) Kuvataiteilijan pitäisi olla siisti ja vaaratta lähestyttävä henkilö, jotta ei-taiteilija, potentiaalinen taiteen ostaja, ei kavahtaisi häntä. Sitten ihminen ihmettelee, miksi taiteilijat eivät voisi puhua rahasta, minun mielestäni ei nykyisin muusta puhutakaan. Paitsi tämän seminaarin perusteella puhutaan myös siisteydestä ja siitä, että taiteilijat eivät juo sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Taiteilija ei enää ryyppää sen enempää, taiteilija on siisti ja miellyttävä ihminen, hän tekee työtä kurinalaisesti. Ei pidä luulla, että taiteilija on jotenkin erikoinen ja mystifioida häntä – tai itseäsi, jos satut olemaan taiteilija. Taiteilija on samanlainen.


Jakkupukuisen pastellivärisen psykologin puheenvuoron aikana taivastellaan nuorten taiteilijoiden pukeutumista taiteilijoiksi. Hah hah, hassua, taideporukat pukeutuvat yhtenevästi, kuvataiteilijan baskeri vanha tuttu esimerkki. Mutta nuoret tanssijat käyttävät nykyään rikkinäisiä trikoita, jestas sentään, hah hah! Ja jakkupukunaiset käyttävät siistejä jakkupukuja ollakseen uskottavia, ajattelen, mutta en sano sitä. Sensuroin itseäni, nuuskuttimeni väittää, että yleisö ei odota eikä toivo minun sanovan yhtään mitään, tyydyn siis vain ajattelemaan naisen puheen päälle: Jollakin ihmisellä voi olla sellainenkin ajatus, jos rakkaassa vaatteessa on reikä, niin reiällä ei ole niin väliä. Reikä on vain reikä, siinä kohtaa ei ole kangasta, reiän vieressä on. Ja voi olla sellainenkin ajatus, kun tämä nykyinen suuri kulutushalukkuus lopulta tuhoaa tämän maapallon, se on teko ja kannanotto, että käyttää vaatteensa loppuun... Milloin on lounas? Vatsani kurnii.


Lounaalla syön uunikalaa ja katselen sadetta ikkunasta. Sade kastelee kaikki, rikkaruohotkin. Mietin loppupäätelmääni seminaarista. Syötyäni lähtisin päätelmän kanssa kävelemään pitkin märkiä mukulakiviä.