tiistai 10. marraskuuta 2015

KAPINARUNO

                                                                                                 Kuva:  Juha Larikka                     
 Stadin työväenkirjallisuuspäivien Kapinarunoillassa kuulemassa palautetta Marja-Leena Mikkolalta. 




HÄPEÄMINEN



Naisen kuuluu hävetä erityisesti sitä,


että hänen hiuksensa harvenevat iän myötä.


Naisen tulee tutkia päivittäin peilin edessä


hiustensa alta kuultavaa päänahkaa,


vaihtaa jakauksen paikkaa, vaihtaa kampausta,


itkeä, hävetä lisää, itkeä lisää, menettää tunnettaan


naiseudestaan hius hiukselta, kun kruunu murenee


tyynyliinalle, olkapäille, jää kiinni kampaan,


huuhtoutuu viemäriin. Naisen tulee yrittää


peittää vanhenemisensa merkit. Tärkeintä on,


että hän tuntee epätoivoa, ostaa tuotteita: kiristää,


kohottaa, täyttää, tukee, muovaa, muovittaa.


Väittää julkisesti, ikä ei tunnu missään; olen kisu,


puuma, puumempi, puumin, kuumin...


Kyllä ikä tuntuu – ja ne hiukset! Vedän kaljuksi,


jos alan muistuttaa liikaa Juicea. Silmäni näyttävät


pienemmiltä nykyään, pääkallo imaissut ne sisäänsä,


valmistelee hetkeä, kun silmämunani häviävät kokonaan.


Mustat silmänaluset maalaavat tummat puolikuut,


tehostavat kasvojeni pääkallomaista vaikutelmaa.


Näytän jo kuolleelta, jos olen totinen.


Lisäksi! Minulta on vedetty hammas alarivistä.


Kolo näkyy, jos nauraisin estottomasti. En uskalla.


Naisen kuuluu hävetä erityisesti sitä,


että hänen hampaansa harvenevat iän myötä.








sunnuntai 27. syyskuuta 2015

LEIPÄ


Odotan valoissa vihreää
vanha nainen kääntyy minuun
sanoilla, joita en ymmärrä,
elämän tiuhaan rastittamat kasvot,
näyttää lappua, en saa selvää – enkä halua,
kaiken maailman kerjäläiset tulevat Suomeen.

Anova ääni nousee laskee
kertoo sydänsärkevää
ja nainen näyttää siltä,
hänen pitäisi olla kotitalossaan
leipomassa leipää lapsenlapsilleen,
ei kulkemassa koleaa katua
ihmisen luota ihmisen luokse
– enkä halua, kaiken maailman kerjäläiset...

Taskussani 50 senttiä osuu sormiin
annan sen nopeasti salaa
– en halua kaiken maailman...
Nainen kiittää, toivottaa jotain,
taputtaa käsivarttani mennessään
kuin lohduttaisi, yhtä tässä ollaan,
ylpeä rouva, valo vaihtuu, ihmisiä kaikki.

 
 
 
 

lauantai 15. elokuuta 2015

TAITEIDEN YÖ




Älä lyö, vaan ikuinen taiteiden yö, lyö rumpua, tanssi katu katuun, kadulla, tanssi vaikka pienin salaisin suomalaisin askelin, tanssi pois kovat nyrkit, kovat kadut hakkaavat takaraivot auki, tanssi pois veri asfaltilta, tanssi sydämessä, käsivarret ottamaan vastaan, tanssi halaamaan, älä lyö, katu katuu mennyttä kovuuttaan, nyt sulaa vahaa, ei katupahaa enää koskaan, ikuinen taiteiden yö.








maanantai 20. heinäkuuta 2015

LUEN LEINOA







Luen Leinoa palvelukodin tv-huoneessa:

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,

niin lemmi! ja aavehet haihtuu.

Nainen pyörätuolissa ilman ääntä

muotoilee huulillaan runosanoja lukemiseni tahtiin

koko sielullaan, joka runoja rakastaa, koko kehollaan

runoon päin minuun päin

niin paljon kuin pyörätuoliin asetettu äänetön pystyy

silmät loistaen ilosta, kyynelistä

pidän katseeni hänessä

lausumme yhdessä, minä olen meidän ääni.





tiistai 16. kesäkuuta 2015

SIVULLA 58



Näetkö sinä koskaan unta meidän lapsistamme?
Unia, joissa he odottavat sinua.
Unia, joissa tulet, kun he ovat odottaneet sinua kauan.



Unia, joissa opetat lapsesi keinumaan – ja hän keinuu – 
katsoo sinua onnellisena siitä, että isä katsoo.


Unia, joissa lapsesi laulaa kaikki ne itse keksimänsä 
laulut, joita sinä et ole koskaan kuullut.


Unia, joissa sinulla on aikaa syödä leikkiruokaa, aikaa 
kertoa, meneekö etanakin taivaaseen, kun se kuolee.


Onko painajaisissasi koskaan rattaat valuneet otteestasi 
alas mäkeä, kohti avantoa ja olet juossut ja juossut ja 
pelännyt, että on jo myöhäistä, silti työntänyt kätesi
veteen ja saanut kiinni, vetänyt lapsen ylös, ravistanut 
hänet henkiin.


Oletko sinä koskaan pelastanut unissasi meidän 
lapsiamme?



Yksinhuoltajan runot (BoD 2015) 




keskiviikko 20. toukokuuta 2015

KASTELUKANNU

                                                    



Tekstini Kirjoittajayhdistys Paltta ry:n Kirja kuljettaa -antologiassa (2015):


Kastelukannu


En saanut apurahaa. Olen marginaalin marginaalissa, apurahahakemuksiani tuskin edes huomataan. Ainoa toivoni, jos joku kolmesta vanhasta taiteilijatutustani pääsee vaikuttajan paikalle, ehkä tutulla on rohkeutta nostaa jostain kasasta minut vilkaistavaksi. Olen katsellut työpaikkailmoituksia netistä, kihlakunnanvoutia ja käsilumityöntekijää tarvitaan. Kukaan ei tarvitse ajatuksiinsa uppoutunutta kirjailijaa, joka ei jaksa esittää ystävällistä. Olen ystävällinen satunnaisesti, sellainen ei käy asiakaspalveluun. Eikä puhelinmyyjä saa sanoa, älkää ostako mitään turhaa, hyvä rouva, oletteko miettinyt kaiken katoavaisuutta, perinnöksi jättämäänne paskalastia, tuhansien numeroiden hiilijalanjälkeänne. En käy henkilökohtaiseksi avustajaksi, jaksaisin avustaa silloin tällöin hyvin paljon ja välillä en ollenkaan. Voisinko saada palkkaa siitä, että olen ihminen, puhun päivittäin muutaman sanan vanhusten kanssa kassajonoissa, neuvon venäläisiä huonolla englannilla postiin, pankkiin ja sairaalaan?


Saimaalta tuulee, vasenta korvaani vihloo. Aallot tulevat minua päin, syksy on saanut ne vähän hermostumaan. Ihminen kävelee vastaan ulkoilupuvussaan, täällä kaikilla on ulkoilupuku. Ehkä se on hyvä ulkoillessa, mutta näyttää suojahaalarilta elämän nyansseja vastaan. Kävelen vettä katsellen rantaa pitkin taidemuseossa pidettävään taiteilijoiden hyvinvointi -seminaarin. Siellä saa ilmaisen lounaan. Ehkä voisin saada palkkaa jostakin, jos olisin tarpeeksi kekseliäs. Tulevaisuuden Suomessa voisi hyvinkin saada palkkiota siitä, että ei tapa itseään nuorena, ihan tilastojenkin tähden; ei näytä hyvältä kansainvälisessä vertailussa, jos teknologian keskelle syntyneet voittajat eivät jaksa elää. Vastaavasti vanhuksien itsemurhamahdollisuuksia ja -halukkuutta tullaan varmasti hitaasti laajentamaan tai sitten yksinkertaisesti räätälöidään jokaiselle henkilökohtainen kuolinpäivä. Päivä, jolloin hän on yhteiskunnan kannalta kestämätön riesa ja poistuu modernisti asianmukaisen teknologisen vempaimen saattelemana iäisyyteen/olemattomuuteen. Ohitan sorsaparven, siellä on taas se yksilö äänessä, joka vaakkuu räkäistä naurua. Odottakoon vaan, kohta Saimaa menee jäähän ja nauru loppuu, pullasorsa.


Museossa istuudun yleisöksi. Ihminen, nainen, toivottaa tervetulleeksi sekalaisen porukan, joka kaipaa hyvinvointia. Taidetta rahoittavan säätiön edustajaihminen alkaa puhua, miehellä on siisti puku päällä. Hyvin siisti mies, bisnesmiehen näköinen. Siisteydessä ei ole mitään vikaa. Hän näyttää kuvia ja kertoo. 1) Taiteilijan tulee olla valmiina selittämään yleisölle, miksi taiteilijan taidetta tarvitaan. Mies on selvästi niitä, taiteenkentän harvennusmiehiä, rikkaruohojen kitkijä, marginaalin yli saapastelija. Milloin on lounas, vatsani kurnii, olisi pitänyt syödä puuroa ennen lähtöä? 2) Taiteilijan pitää olla taipuvainen tekemään tilaustyötä. 3) Taiteilijan tulee pitää tilaustyötä taiteena. 4) Tilaustöiden tekijä ei ole vapaa taiteilija. Ymmärrän, taiteilijan ei pidä odottaakaan saavansa olla vapaa – suuren yleisön odotus on rivien välinen tilaustyö mahdollisten muiden tilaustöiden puuttuessa. Ymmärrän, kukaan ei ole vapaa, ei siis elävä taiteilijakaan. Mieleeni hyppää Putinin kastelukannu, vaikka onkin sopimatonta verrata Suomen tilannetta Venäjän tilanteeseen, silti Putin-kannu on ja pysyy mielessäni pukumiehen puhuessa. Luin netistä, että Venäjän kulttuuriministerin puolesta sadan kukan tulee kukkia, mutta vain niitä kukkia kastellaan, joista johto pitää. Meillä asiat ovat paremmin, kastelukannun vartijoina on suuri joukko korkeasti koulutettuja taiteen ammattilaisia ja muuta maisteristohtorissakkia, jotka pitävät taiteenkentästä huolta ja luonnollisesti varmistelevat kansanedustajien tavoin omaa pysymistään valittujen joukossa. Minä saan kirjoittaa kirjani, mutta minua ei kastella.


Seuraavaksi naisihminen selittää tutkimustyönsä tuloksia, millainen taiteilija on, millainen taiteilijan pitäisi olla. Lisään päänsisäisiin muistiinpanoihini: 1) Kuvataiteilijan pitäisi olla siisti ja vaaratta lähestyttävä henkilö, jotta ei-taiteilija, potentiaalinen taiteen ostaja, ei kavahtaisi häntä. Sitten ihminen ihmettelee, miksi taiteilijat eivät voisi puhua rahasta, minun mielestäni ei nykyisin muusta puhutakaan. Paitsi tämän seminaarin perusteella puhutaan myös siisteydestä ja siitä, että taiteilijat eivät juo sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Taiteilija ei enää ryyppää sen enempää, taiteilija on siisti ja miellyttävä ihminen, hän tekee työtä kurinalaisesti. Ei pidä luulla, että taiteilija on jotenkin erikoinen ja mystifioida häntä – tai itseäsi, jos satut olemaan taiteilija. Taiteilija on samanlainen.


Jakkupukuisen pastellivärisen psykologin puheenvuoron aikana taivastellaan nuorten taiteilijoiden pukeutumista taiteilijoiksi. Hah hah, hassua, taideporukat pukeutuvat yhtenevästi, kuvataiteilijan baskeri vanha tuttu esimerkki. Mutta nuoret tanssijat käyttävät nykyään rikkinäisiä trikoita, jestas sentään, hah hah! Ja jakkupukunaiset käyttävät siistejä jakkupukuja ollakseen uskottavia, ajattelen, mutta en sano sitä. Sensuroin itseäni, nuuskuttimeni väittää, että yleisö ei odota eikä toivo minun sanovan yhtään mitään, tyydyn siis vain ajattelemaan naisen puheen päälle: Jollakin ihmisellä voi olla sellainenkin ajatus, jos rakkaassa vaatteessa on reikä, niin reiällä ei ole niin väliä. Reikä on vain reikä, siinä kohtaa ei ole kangasta, reiän vieressä on. Ja voi olla sellainenkin ajatus, kun tämä nykyinen suuri kulutushalukkuus lopulta tuhoaa tämän maapallon, se on teko ja kannanotto, että käyttää vaatteensa loppuun... Milloin on lounas? Vatsani kurnii.


Lounaalla syön uunikalaa ja katselen sadetta ikkunasta. Sade kastelee kaikki, rikkaruohotkin. Mietin loppupäätelmääni seminaarista. Syötyäni lähtisin päätelmän kanssa kävelemään pitkin märkiä mukulakiviä. 










torstai 23. huhtikuuta 2015

VÄÄRÄ HÄLYTYS


Yksinhuoltaja lukee sanomalehdestä perheensä olevan
rikkinäinen. Yh alkaa etsiä kohtaa, mistä perhe on rikki.
Vuotaako tämä perhe, onko halkeamia, hän huutaa
lapsille, jotka alkavat etsiä vuotokohtaa. Kaikilla
perheenjäsenillä hätätilanteiden varalta vasemmassa
rintataskussa perheen paikkausvälineet, mutta reikää ei
löydy. Perhe on ehjä, sunnuntai jatkuu. Väärä hälytys,
lapset, yksinhuoltaja sanoo, voitte rentoutua. Yh jatkaa
lehtensä lukemista,   sunnuntai   suuntaa   onneen.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

SUORAAN SANOTTUNA

                                          UUTISVUOKSI 10.4.2015

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

TAKAKANNEN RUNO

 


Mieti kaikkia isänpäiväkortteja, äitienpäiväkortteja,
rakkaudentunnustuksia maailman parhaalle isälle,
maailman parhaalle äidille, joita lapset väkertävät
päiväkodeissa, alaluokilla, jotka jäävät antamatta,
kun tapaamiset eivät natsaa, mieti, onkohan kortteja
miljoona, mieti niitä tunteita, pieniä sormia,
harakanvarpaita, toivottavat hyvää, toivottavat hyvää,
toivottavat hyvää.

Yksinhuoltajan runot -kokoelmasta

perjantai 6. maaliskuuta 2015

YKSINHUOLTAJAN RUNOT



Uutukaisen kirjani julkaisin BoD:n kautta. http://www.bod.fi/

Kokeilen, miten homma toimii. 

Tähän asti hyvää on ollut se, että käsikirjoituksen saa kirjaksi nopeasti. Ja edullisesti.

Huonoksi olen havainnut BoD:n valmiin kansimallin, joka ei salli fonttien suurentamista tai vaihtamista jos sallisi, niin eihän se sitten kai olisi valmis kansimalli. Haluaisin siis puolivalmiin mallin.

Samoin tunnen pistoja omassatunnossani, koska kirjojen rahtaaminen Saksasta kasvattaa hiilijalanjälkeäni. On vähän liian typerää lohduttautua sillä, että eihän niitä kuitenkaan kovin moni osta. Ostakaa!

Lohduttaudun siis sillä, että olen itse ollut viimeksi lentokoneessa vuonna 2005. 

Tuo lohduttaa, mutta onko sen kertominen viisasta, sehän kuulostaa kivikautiselta. 

      
 

perjantai 2. tammikuuta 2015

KAKSI KIRJAA

Uusi runokässäri, Yksinhuoltajan runot, on kasassa, samoin vihdoin viimein romaanikässärinikin, Joulupukki tulee kohta, on valmis. Kaksi kirjaa tulee siis tänä vuonna.



Runojameissa http://hkipoetryconnection.blogspot.fi/
Imatralla joulukuussa esitin sekä uuden kässärin tekstejä että Vuosisadan rallaustarinaa (Kustannuskynnys 2014).