Tapasin
Helsingissä käydessäni ihmisen, miehen, jota en heti tunnistanut
ja ehdinkin väittää hänelle, että emme ole tavanneet
aikaisemmin. Johon hän vastasi, että ollaan tavattu ja hänhän on
Facebook-kaverinikin. Johon minä: "Mä en ole Facebookissa."
"Ai, kenenköhän kaveri mä sitten olen."
Lopulta
muistin hänet, kun kuvittelin ilman silmälaseja ja tummanpunaista
hupullista kaapua, johon hän oli sattuneesta syystä pukeutunut.
Googletin
äsken Tarja Okkonen Facebook. Samanniminen kertoo kuvattomalla
kirjautumissivulla lempitelevisio-ohjelmistaan. Minulla ei tätä
nykyä ole televisiota eikä lempitelevisio-ohjelmia – ikävää, että
kaapumies pystyi noin sotkemaan minut johonkin toiseen.
Olin
muutama vuosi sitten hetken Naamakirjassa, mutta en jaksa päivittää
enkä lukea toisten päivityksiä. Jos joku haluaa olla
kaveriyhteydessä, kysyä kuulumisia tai muuta vastaavaa, niin en
pidä häntä kummallisena, jos hän lähettää sähköpostia tai
jopa kirjeen. Kirjeen lähettäminen alkaa tietty nykyään olla jo
melko outoa ja harvinaista toimintaa, mutta minua eivät pienet
kummallisuudet häiritse, päinvastoin.
(Mahdollinen
kirjekaveri, Lappeenrannassa asuu sitten useampi Tarja Okkonen,
lähetä viestisi Valto Käkelän kadulle, se on minun osoitteeni.)
Tällä
hetkellä minulla ei ole yhtään "häneen otan vielä jonain
päivänä yhteyttä" -ihmistä. Eräs vanha rouva oli
tällaisena ihmisenä mielessäni vielä viime viikolla. Vihdoin sain
ostettua hänelle aiotun pääsiäiskortin ja tilasin
väestörekisterikeskuksen osoitepalvelusta hänen tarkan
osoitteensa. Vastauksena tuli: "Maksu on hyväksytty. Kiitos
tilauksestasi! Henkilö on kuollut 2012."
Kortin
lähettämisaikeet vaihtuivat muistelemiseksi.
