SUMUSSA

Vietin Muoniossa, Jeriskylässä, Kirjailijaliiton mökillä hienon viikon. Kerroksellista ruskaa, sinisiä ja sumuisia tuntureita. Ilman tietokonetta, ja elektroniikkaromun kohtuutuottajana mukana ollut kännykkänikin on ei-älymallia. Nyt kotona katkon jälkeen sitä tajuaa, miten paljon kohtuukäyttäjänkin tulee istuttua koneen edessä, pää ja perse leviää...

Lapin-matkalla täytin myös 50 vuotta, mahtavaa, tänne asti on päästy! Nuorena kuvittelin kuolevani ennen tätä suurta lukua. Pidän viikonloppuna perheen kanssa kemut, kaljaa ja kakkua, yhteislaulua ja vanhoja kaitafilmejä.

Mutta vielä Lappiin: Kapusimme matkaseurani kanssa Pallastunturin laelle sankassa taianomaisessa sumussa. Kivikkoisella loppusuoralla ohitimme kaksi iäkästä naista, joista toinen eteni kivenlohkareilla hyvin hitaasti, hän pohdiskeli pitäisikö kääntyä takaisinpäin; sumussa ei nähnyt miten pitkään kivikkoista reittiä vielä riittäisi. Taivaskeron pääte-etappi oli kuitenkin jo ihan lähellä ja kohta istuimme samalla penkillä kivikasan antamassa tuulen suojassa. Nainen kertoi hänelle tulevan täyteen 85 vuotta. Hän myönsi olevansa terve ikäisekseen, mutta sanoi myös monilla olevan sellaistakin vikaa, että alkavat vanhoiksi ennen aikojaan. Ihana kohtaaminen.

Kirpaisuja-kokoelmastani (Kustannuskynnys 2013) pala yhdenlaista vanhuutta:

UNTO

Vanhuus on hirveää aikaa, onneksi ihminen ei tiedä sitä etukäteen. Muuten se masentaisi, mitä on tulossa. Pitäisi olla jonkin sortin dinosaurus, jonka syötäväksi voisi mennä. Hoituisi sillä täältä kitumasta. Elämässä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon mitään. Tytär sanoo, että elämässä on ihmeellisen paljon kaikkea, jos ajattelee vaikka Madagaskarin luontoa. Mitä se minua auttaa, että jossain on joku krokotiili tai Madagaskar. Olin tyttären perheen luona jouluna, siellä ne nuoruuden innolla todistelivat, miten on sitä ja tätä. Hittii ja Berliinii. Joulupuurossa oli tietysti manteli. Minä en toivo, huonommaksi tämä vain menee. Nielin sen niin, etteivät huomanneet. Siinähän ihmettelivät, mihin manteli katosi.

"KIRJAILIJA"

Olen kirjoittanut paikallisen sanomalehden mielipidepalstalle muutamia kirjoituksia ja erääseen niistä reagoi nimimerkki, joka ihmetteli, mikä kirjailija minä muka olen, ei hän ole koskaan kuullutkaan. Sitten hän osoitti epäilevän suhtautumisensa kirjailijuuteeni kutsumalla minua "kirjailijaksi".

Suomen Kirjailijaliitossa on noin 670 kirjailijaa, siihen päälle kirjailijat, jotka eivät liittoon kuulu sekä jo kuolleet kirjailijat (jotka tosin eivät enää kirjoittele mielipidepalstoille) ja juuri kirjailijoiksi tulleet ja huomenna kirjailijoiksi tulevat... On ihminen sitten tollompi tai fiksumpi tapaus, hän ei meitä kaikkia millään tiedä. Mutta niin kuin aina, fiksu tietää, ettei tiedä.

Kuvataiteilijaystäväni kanssa aloimme viime talvena suunnitella yhteistä teosta Suomen Pohjoismaisen Taideliiton Pohjoinen rakkaus -näyttelyyn. Teokseen tuli kuvaa ja tarinaa, moneen suuntaan avautuvia merkityksiä. Se muotoutui kohtaamistemme myötä kuin itsestään. Jury myös valitsi teoksemme Joutsassa loppukesästä (10.8. - 22.9. Taidelaitos Haihatus) olevaan näyttelyyn, mikä on tosi innostavaa. On avaavaa tehdä jotain itselleen uutta.

AIOTTU PÄÄSIÄISKORTTI

Tapasin Helsingissä käydessäni ihmisen, miehen, jota en heti tunnistanut ja ehdinkin väittää hänelle, että emme ole tavanneet aikaisemmin. Johon hän vastasi, että ollaan tavattu ja hänhän on Facebook-kaverinikin. Johon minä: "Mä en ole Facebookissa." "Ai, kenenköhän kaveri mä sitten olen."

Lopulta muistin hänet, kun kuvittelin ilman silmälaseja ja tummanpunaista hupullista kaapua, johon hän oli sattuneesta syystä pukeutunut.

Googletin äsken Tarja Okkonen Facebook. Samanniminen kertoo kuvattomalla kirjautumissivulla lempitelevisio-ohjelmistaan. Minulla ei tätä nykyä ole televisiota eikä lempitelevisio-ohjelmia – ikävää, että kaapumies pystyi noin sotkemaan minut johonkin toiseen.

Olin muutama vuosi sitten hetken Naamakirjassa, mutta en jaksa päivittää enkä lukea toisten päivityksiä. Jos joku haluaa olla kaveriyhteydessä, kysyä kuulumisia tai muuta vastaavaa, niin en pidä häntä kummallisena, jos hän lähettää sähköpostia tai jopa kirjeen. Kirjeen lähettäminen alkaa tietty nykyään olla jo melko outoa ja harvinaista toimintaa, mutta minua eivät pienet kummallisuudet häiritse, päinvastoin.

(Mahdollinen kirjekaveri, Lappeenrannassa asuu sitten useampi Tarja Okkonen, lähetä viestisi Valto Käkelän kadulle, se on minun osoitteeni.)

Tällä hetkellä minulla ei ole yhtään "häneen otan vielä jonain päivänä yhteyttä" -ihmistä. Eräs vanha rouva oli tällaisena ihmisenä mielessäni vielä viime viikolla. Vihdoin sain ostettua hänelle aiotun pääsiäiskortin ja tilasin väestörekisterikeskuksen osoitepalvelusta hänen tarkan osoitteensa. Vastauksena tuli: "Maksu on hyväksytty. Kiitos tilauksestasi! Henkilö on kuollut 2012."

Kortin lähettämisaikeet vaihtuivat muistelemiseksi.

"HYYTÄVÄÄ ELÄMÄÄ"

Karjalainen 21.2.2013.

TOIVOA ON

Minun on hankala käsittää, että tekstini – niin kuin nyt nämä tuoreet Kirpaisuja-kokoelmassa – mielletään niin kovin synkiksi. Kirjoitan, mitä näen ja minun silmilläni katsottuna me olemme aika surkeita ja tragikoomisia yrityksissämme elää tätä elämää, se ei silti tarkoita, etteikö elämä olisi ihanaa. Itse asiassa minusta elämän riipaisevuuden ja kovuuden katsominen niin silmästä silmään kuin siihen itse kukin kykenee juuri mahdollistaa sen, että voi siirtyä lähemmäksi totuutta ja onnea.

Minusta ihmiset sivuuttavat ja selittävät elämästään pois liikaa tärkeitä kysymyksiä, kuten olenko paska ihmisenä, mikä on elämäni tarkoitus, voisinko muuttua.

Uudenmaan kirjoittajien Kirjakahvilassa minua haastatellut John Kiviranta totesi, että oma maailmankatsomukseni ei näy kirjastani. Tavallaan hän oli oikeassa, tarkoitukseni ei olekaan kertoa suoraan, mitä minä ajattelen ja mihin minä uskon, vaan luoda – en sano peilejä, koska se on niin käytetty ilmaus – kiikareita, joiden kautta lukija voi tajuta, mitä hän ajattelee juuri sellaisilla kiikareilla maailmaa katsoessaan.

Sain toissapäivänä tekstiviestinä kirja-arvion: "Kirjasi nimen pitäisi olla Sivalluksia. Ne leikkaa maailman ja elämän rososti ja ovat tosia ja häijyjä. Ja kukaan ei tahtoisi noista tietää." Hyytävän kauniisti sanottu, kiitos, Pia Paananen.

Paikallisen nuoren toimittajan haastattelun lomassa tekemä kysymys "Toivoa kuitenkin on?", sai minut kyllä entistä enemmän haluamaan kirjaa, johon on pakattu kaikki se toivo, mitä minusta irtoaa, mutta se teos on vielä muutaman kirjan päässä.

BLOGIMERKINTÖJÄ

Blogeissahan on tapana kertoa, mitä kirjoittaja on puuhannut.

Minä olen pidellyt kädessäni tuoretta kirjaani. (Kerron Kirpaisuja-kirjastani Helsingissä Työväenliikkeen kirjastossa torstaina 14.2. klo 18 Uudenmaan kirjoittajien Kirjakahvilassa.)

Olen allekirjoittanut kansalaisaloitteen perustulon puolesta.

Olen opettanut äitiäni käyttämään tietokonetta – nyt vasta tajuan, miten monta huomioitavaa kohtaa tietokoneessa onkaan...

Kävin myös hyppimässä Tavastialla, kun poikani soitti lavalla rumpuja, iik!

Olen miettinyt ensimmäisen isoäitiajatukseni. Ollut huolissani lapsesta, jonka syntymä on jossain useamman vuoden päässä. Mietin, ymmärtääkö potentiaalisin isi -poikani vahtia häntä tarpeeksi pulkkamäessä.

Olen lukenut Vantaan Laurista Antti Nylénin kolumnin turkistarhauksesta ja vaikuttunut lauseesta: "Miljoonia kertoja täytyi ihmisten sylkeä Luojan kasvoille, kunnes totuus alkoi valjeta hitaimmillekin."

KIRPAISUJA

Lähiaikoina ilmestyy Kirpaisuja-kokoelmani!

Kokoelman tekstit eivät ole aikaisempien teosteni tapaan novelleja, vaan hyvin lyhyitä kirpaisuja. Seassa muutamia, joita voisi kutsua myös tökkäisyiksi.

Teoksen kustantaa pohjoiskarjalainen Kustannuskynnys. Kiitos Kustannuskynnyksen Hyttiselle yhteistyöstä!

KIRJASTOVIRKAILIJA HÄKISSÄ

Omakustantaja vetää kahden muun omakustantajan ja yhden oikean kirjailijan kanssa kirjoittajayhdistyksen kirjallisen illan kirjastossa. Kirjaston housupukuinen pomo käy kääntymässä, toteaa porukkaa olevan mukavasti. Omakustantaja tarjoaa kirjaansa kirjaston ostettavaksi. Meillä taitaa olla jo toi, tarkistan asian, pomo sanoo. Pomoa ei enää näy. Tilaisuuden päätyttyä omakustantaja menee lainaustiskille ja toistaa asiansa kirjastovirkailijalle.

     - Johtaja sanoi, että ei osteta, virkailija piipittää.

     Omakustantaja lahjoittaa kirjan. Virkailija teippaa kirjaan keltaisen lapun, jossa lukee lahjoitus. Omakustantaja näkee tiskillä kaksi euroa maksavan kirjaston kangaskassin.

     - Tehdäänkö vaihtokauppa, hän kysyy hymyillen ja tarttuu kassiin.

     - Minä en kyllä uskalla antaa sitä ilmaiseksi, virkailija vastaa.