Lapin-matkalla
täytin myös 50 vuotta, mahtavaa, tänne asti on päästy! Nuorena
kuvittelin kuolevani ennen tätä suurta lukua. Pidän viikonloppuna
perheen kanssa kemut, kaljaa ja kakkua, yhteislaulua ja vanhoja
kaitafilmejä.
Mutta
vielä Lappiin: Kapusimme matkaseurani kanssa Pallastunturin laelle
sankassa taianomaisessa sumussa. Kivikkoisella loppusuoralla ohitimme
kaksi iäkästä naista, joista toinen eteni kivenlohkareilla hyvin
hitaasti, hän pohdiskeli pitäisikö kääntyä takaisinpäin;
sumussa ei nähnyt miten pitkään kivikkoista reittiä vielä
riittäisi. Taivaskeron pääte-etappi oli kuitenkin jo ihan lähellä ja kohta
istuimme samalla penkillä kivikasan antamassa tuulen suojassa. Nainen kertoi hänelle
tulevan täyteen 85 vuotta. Hän myönsi olevansa terve ikäisekseen,
mutta sanoi myös monilla olevan sellaistakin vikaa, että alkavat
vanhoiksi ennen aikojaan. Ihana kohtaaminen.
Kirpaisuja-kokoelmastani
(Kustannuskynnys 2013) pala yhdenlaista vanhuutta:
UNTO
Vanhuus
on hirveää aikaa, onneksi ihminen ei tiedä sitä etukäteen.
Muuten se masentaisi, mitä on tulossa. Pitäisi olla jonkin sortin
dinosaurus, jonka syötäväksi voisi mennä. Hoituisi sillä täältä
kitumasta. Elämässä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon
mitään. Tytär sanoo, että elämässä on ihmeellisen paljon
kaikkea, jos ajattelee vaikka Madagaskarin luontoa. Mitä se minua
auttaa, että jossain on joku krokotiili tai Madagaskar. Olin
tyttären perheen luona jouluna, siellä ne nuoruuden innolla
todistelivat, miten on sitä ja tätä. Hittii ja Berliinii.
Joulupuurossa oli tietysti manteli. Minä en toivo, huonommaksi tämä
vain menee. Nielin sen niin, etteivät huomanneet. Siinähän
ihmettelivät, mihin manteli katosi.