torstai 15. marraskuuta 2012

TYKKÄÄTKÖ ORAVISTA?

Lähestyn rakennusta, koulu alkaa kallistua päälle. Nousen raput ylös ja sisälle ovesta, laitoshaju kuristaa, mutta esitän, etten haista sitä. Aulaan on aseteltu penkkejä kirjailijavierailua varten. Teokseni ovat pyöreällä pöydällä pystyssä. Löydän opettajainhuoneen. Pentinkulman päivät -paitainen äidinkielen opettaja kättelee ja tarjoaa kahvia. Pullaa.
     Kellon viisari nytkähtelee välituntia. Minua hermostuttaa kuusikymmentä murrosikäistä yleisönä. Tosin ysit eivät ole vielä kuulleet montaa miksi minusta tuli kirjailija ja kuinka kirjani ovat syntyneet -esitystä, oppilaille voisin ehkä kertoa jotain uutta. Ainakaan en kertoisi lapsuuden lempikirjoista tai kuinka nuorena opin lukemaan.
     Oppilaat ovat tutustuneet kahteen novelliini. Opettaja sähköpostitti oppilaiden niistä tekemät kysymykset minulle edellisellä viikolla. Kaivan tuoreimman kokoelmani laukusta, silmäilen sen väliin taittamaani paperia. En ollut koskaan miettinyt, palauttaisiko Erkka varastamansa mopon, koska tarina loppuu ennen sitä. Oppilaiden huolestuneiden kysymysten rinnalla oma suhtautumiseni tuntuu kylmältä. En välitä Erkasta niin kuin oppilaat, vaikka olen itse luonut pojan. Välitän tekstin idesta, johon liittyy mopon varastaminen, mutta tarinan ulkopuolella Erkka saa tehdä puolestani, mitä lystää. Vai saako, kun alan vatvoa asiaa, minusta tuntuukin, että Erkan täytyy palauttaa mopo.

Laskeudun opettajan kanssa aulaan. Oppilaat ovat asettumassa penkeille, kaikuvassa tilassa meteli nousee, hyppii joka suuntaan. Istuudun pöydän ääreen tuolille, joka on matala suhteessa korkeaan pöytään, jossa kirjani jököttävät. Tunnen olevani koulun pienin. Opettaja huutaa oppilaita paikoilleen, kehottaa heitä olemaan hiljaa, jotta vieraan ei tarvitsisi huutaa. Esittelee minut. Jotkut oppilaat alkavat tillittää minua kiinnostuneina. Nousen seisomaan. Aloitan kertomalla, miksi minusta tuli kirjailija; sehän yleensä halutaan tietää. Keksin urani edetessä yhä uusia, yhtä tosia syitä, miksi aloin kirjoittaa, miksi halusin kirjailijaksi. Kerron oppilaille saman kuin edellisellä viikolla kansalaisopiston vieraana, yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta, tarkkailijan asemasta. Voisin sanoa myös, etten ollut koskaan jaksanut paneutua kunnolla muuhun kuin omiin ajatuksiini, sellaisen ihmisen on pakko opetella kirjoittamaan. Ja nyt pidän hitaasti käynnistyvistä aamuista, päivistä villasukat jalassa, kun voi juoda teetä hunajan kera pitkin päivää.
     - Minä olin yksinäinen lapsi, puhuin paljon itsekseni. Siitä kirjoittamiseni lähti. Kirjoittaessa omaa täydellisen kuuntelijan sille, mitä kertoo. Eikä täydellisiä kuuntelijoita ole luomistyön ulkopuolella...
     Eturivissä tyttö nauraa kaveriinsa. Joku nauraa takarivissäkin, mutta edessä oleva siro tyttö vaivaa minua. Minun on pakko seurata tytön naurua. Alan kuvitella, miltä näytän tytön silmissä, näkeekö hän, että pelkään koulun tunnelmaa, se vie minut mukaansa ja kohta alan täristä ja vapista niin kuin kouluaikoina, kun minulla ei ollut vielä roolia, johon mennä piiloon. Lopetan ajoissa, minun täytyisi pystyä vetämään tunti loppuun. Etsin esikoisestani oikean kohdan.
     - Ja sinä lapsuuden kesäpäivänä, kun kohtasin isäni olohuoneen ikkunan edessä kasvavan ruusupenkin luona ja hän sanoi minulle lapsen elämän olevan helppoa vähätellen jotain minusta tuntuvaa kamalaa ja verrattuna aikuisen elämään, sillä hänellä oli vaikeaa ja sen me tosiaan tiesimme kaikki. Minä katsoin häntä, ja sitten äitini tummanpunaiseen ruusupenkkiin ja tajusin hänen sanoistaan huolimatta tietäväni, ettei minulla ollut helppoa. Sinä päivänä aloin kertoa omaa totuuttani, kirjoittaa.
     Nostan katseeni sivusta yleisöön, sirpukkaa tyttöä huvittaa edelleen. Yritän pysyä asiassa, mutta yleisön nauramista on vaikeampi kestää kuin haukottelua.
     - Miksi sinä naurat?
     Tyttö laittaa käden suunsa eteen ja ravistaa hämmentyneenä päätään.
     - Ei kun minä vain ajattelin, mikä sinua naurattaa. Saat sinä nauraa, naura vaan, sanon säikähtäneenä tytön nolostunutta ilmettä. Tyttö ei selvästikään tarkoittanut mitään pahaa.
     Siirryn käsittelemään novelleja ja opettajan lähettämiä kysymyksiä.
     - Jokainen teistä saa lukiessaan päättää, kuinka kauan tyttöjen äiti on juonut ja millainen isä heillä on, vastaan kuudenteen kysymykseen ja esitän paperin seuraavan kysymyksen oppilaille.
     - Miksi tytöllä oli vaatteet päällä nukkuessaan?
     Annan katseeni kiertää. Kukaan ei aio vastata. Oppilaat ovat kuin muuri edessäni. Katson itsepintaisesti kasvoja, yritän koukkia heitä mukaan. Haistan odotuksen, miten selviytyisin tilanteesta, minun suora kontaktin ottoni ei pure. Vierailusta on jäljellä kaksikymmentäviisi minuuttia. Päätän olla enää suostumatta kouluvierailuihin, kirjoituspiiriläisissä on aina joku, joka puhuu niin, että voisin itse hyvinkin olla hiljaa koko vierailun. Eturivissä nousee käsi, vakavan oloinen poika haluaa yrittää.
     - Sillä oli kylmä.
     En ollut ajatellut tätä vaihtoehtoa. Aulassa on hiljaista.
     - Niin, voihan sillä olla. Ainakin henkisesti hänellä oli hyvin kylmä, keksin helpottuneena; haluan hyväksyä pojan ehdotuksen.
     Huomaan, ettei naurava tyttö naura enää, hymyilee sentään kaverinsa poskeen, pelkää, että huomauttaisin asiasta. Kerron novellieni taustoista, minkä jälkeen seuraa lisää kirjailijalle keksittyjä yleisiä kysymyksiä. Punatukkainen poika nousee opettajan pyynnöstä seisomaan ja alkaa lukea paperista: millaisesta musiikista pidät, onko sulla idoleita, lempikirjailijasi, oletko rikas, miten kauan kestää kirjoittaa kirja? Vastaan apteekin hyllyltä.
     - Tykkäätkö oravista?
     Opettaja katsoo ryttyisesti poikaan. Muistan heti kammottavan, tuoreen oravakokemukseni ja alan kertoa oppilaille suhteestani oraviin.
     - Yleisesti ottaen pidän oravista, kun ne kiipeilevät puissa. Mutta kävelin taannoin hautausmaalla rauhoittumassa, katselin hautoja ja laskin kuolleiden ikiä. Oravanpoika tuli jalkoihini kerjäämään, veikisteli takakäpälillään. Huomiota vaatien se tasapainotteli edessäni kuin sirkuspuudeli. Se oli luonnoton ja vastenmielinen, ja yhtäkkiä se hyökkäsi turhautuneena kynnet ojossa kiinni lahkeeseeni. Ravistelin perkelettä huutaen sitä hyvän tovin säärestäni ennen kuin se irroitti kyntensä. Kauempana astiaharjalla hautakiveä puhdistava nainen, jonka olin aiemmin rauhallisesti ohittanut, nosti päätään ja jäi tuijottamaan minua. Ehkä hän ei nähnyt oravaa ja ihmetteli, mikä minua riivasi. Joku oli tosiaan noitunut paikan, jolla seisoin, syöttänyt eläimet hulluiksi. Tiaiset tekivät ohilentoja pääni vierestä ja kun lähdin kävelemään muka rauhallisena eteenpäin seurasi puluparvi minua elävänä huntuna. Kirottu oravanpoika loikki pitkin hautoja kohti, ja varauduin potkaisemaan sen hengiltä, jos se hyökkäisi. Sitä oravaa inhosin ja pelkäsin.
     Muurista säihkyy silmiä. Pojan, jolla on mustat pitkät hiukset ja lävistyksiä; eturivin vakavan pojan; sirpukan tytönkin; muiden. Opettaja on totisempi, hän katsoo minua odottaen vielä vierailun huippukohtaa.
     - Siinäpä se, sanon ja kumarran.

KOLMAS KOKOELMA 2011















perjantai 9. marraskuuta 2012

KOHTAAMINEN

Vanha ohutsäärinen nainen talvipalttoossa ulkoiluttaa pientä koiraa sairaalan vieressä. Nainen katsoo ohikulkijoita ujosti kuin haluaisi kysyä heiltä, mitä heille kuuluu. Koiralleen hän sanoo muutaman sanan säästä, joka on tänään kirkas, hienoinen lumipeitto vetänyt maan valkoiseksi. Kaunista, eikö olekin, hän sanoo. Onneksi on Arttu, voi puhua ulkonakin ääneen, se on kuitenkin ihan toista.

Keski-ikäinen mies olkalaukkuineen pysähtyy naisen ja koiran kohdalle.
     - Anteeksi rouva, mutta pääseekö tästä keskustaan?
     - Ei, tätä kautta menee rantaan. Pitää mennä tuolta oikealle, siellä näkyy vesitorni. Sitä kohti.
     - Kiitos! Vesitorni on hyvä merkki kulkurille.

Mies jatkaa matkaa, nainen jää katsomaan hänen peräänsä. Ettei mies vaan mene ensimmäisestä tienhaarasta, sekin vie alas rantaan. Miten hän nyt noin huonosti neuvoi, mutta kun tuli niin yllättäen. Vanhus lähtee kävelemään ripeästi kuin pystyy kohti risteystä, johon mies on jo pysähtynyt miettimään suuntaansa. Mies kääntyy katsomaan taakseen kuin arvaisi kohtaamansa naisen pitävän huolta, ettei hän mene väärään. Nainen huiskii kaukaa kädellään, eteenpäin eteenpäin. Kulkuri heilauttaa kouraansa kiitokseksi ja harppoo mäkeä ylös vesitornin tielle. Vanhus vilkuttaa takaisin.