sunnuntai 30. syyskuuta 2012

TAITEEN MAAILMA

Löysin kirpputorilta kaksi hyvässä kunnossa olevaa Taiteen maailma -lehteä vuodelta 1947. Monipuolinen taidelehti ilmestyi 12 kertaa vuodessa, numerossa yhdeksän käsitellään muun muassa syksyn menekkiteosta Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, joka oli ilmestynyt juuri "uutena, pätevänä suomennoksena" Mantere Oy:n toimesta.

Taiteen maailman Keskustelemme kirjoista -palstalla maisterit, taiteilijat ja toimittajat kertovat lukukokemuksistaan. Toimittaja Helvi Santala sanoo 65 vuoden takaa Wilden teoksesta: "Dorian Grayn muotokuvaa kauttaaltaan hallitseva Oscar Wildelle ominainen herkullinen älynvoittoisuus sai minut asettamaan teoksen melkeinpä ylimmälle portaalle kirjojen joukossa. Lordi Henryn suuhun asetetuista paradokseista tekisi mieleni sanoa Dorian Grayn tapaan: Ne ovat vääriä, viehättäviä, myrkyllisiä, ihania."

Muistin, että jätin kirjan joskus aikoinaan kesken, jotenkin se ei silloin sytyttänyt. Etsin sitä hyllystäni toivoen, etten ole antanut tai myynyt sitä pois. Löytyihän se, ja nyt olen kyllä nauttinut kirjan väitteistä ja tunnelmasta, lordi Henryn ylimielisistä luennoista: 

"Ainoat ihmisinä viehättävät taiteilijat, jotka tunnen, ovat kaikki huonoja taiteilijoita. Hyvät taiteilijat elävät vain luomuksissaan eivätkä siksi lainkaan kiinnosta minua todellisuuden osana. Suuri runoilija, todella suuri runoilija, on vähimmän runollinen olento maan päällä. Kehnot säesepot sitä vastoin ovat ihastuttavia. Mitä huonommin he kirjoittavat sitä kiehtovampia he ovat. Mies, joka on julkaissut niteen kelvottomia sonetteja, on suorastaan vastustamaton. Hän toteuttaa elämässään runouden, jota ei kykene ilmaisemaan. Muut panevat paperille runouden, jota eivät uskalla toteuttaa."


tiistai 18. syyskuuta 2012

SAIRASEN NÄKÖKULMA

Olen lukenut Petter Sairasen romaania Muisti on unta (Helsinki-kirjat 2012). Teos kertoo vanhemmuudesta, isän tunteista kuollutta tytärtään kohtaan. Sairasen kirja on hyvin kaunis ja ajatuksia herättävä. Sitä lukiessani olen pohtinut taas kerran omaa vanhemmuuttani ja lapsiani, millaisen maailman olen heille luonut, kun he ovat olleet pieniä ja miten se heihin vaikuttaa nyt, kun he ovat aikuisia.

Sairasen kirja kertoo myös kiitollisuudesta, ja miten kiitollisuudesta käsin maailma on kauniimpi paikka elää ja kuolla.

"Kadulla kanssakulkijani, kuin jäänteitä hitaista asioista, ovat kiireisiä ja väsyneen oloisia, vaikka ovatkin hyvin puettuja ja erinomaisen hyvin ravittuja. Tarjolla on kaikenlaista terveysruokaa ja yllin kyllin kaikkea muutakin, mukavuutta ja helppoutta, mutta hyväntuulinen ihminen on poikkeus kerskakulutuksen ihmemaassa, todellisia ilonpilkahduksia saa etsiä kuin neulaa heinäsuovasta."

Haastattelin Sairasta sähköpostitse Uudenmaan kirjoittajien marraskuussa ilmestyvään Elias-lehteen. Sairanen on kyllä virkistävä tapaus, sen verran erilainen on hänen näkökulmansa. Sairasen sanoin: "Näen kilometrin verran väärin."

lauantai 8. syyskuuta 2012

SILITYS (2007)

Emäntä silittää kaiken. Katsoo samalla plasmatelevisiota. Nyppii nojatuolin ryppykasasta, Sun Fresh pölähtää, emäntä aivastaa. Silottaa ja viikkaa. Asettelee pöydälle vaatepinot. Isäntä istuu sohvalla, kaljapullo kourassa. Perjantai-ilta, emännän ja isännän lapset ovat ulkona, tulevat yöllä maailmalle haisten. Minä makaan matolla.
- Ottaisit housut pois, olisi mukava katsella, isäntä sanoo.
- Hullu, emäntä sanoo.
      - Sun vuhvuh on vielä ihan hyvännäkönen. Ei siinä ole mitään hävettävää, jos näyttää vuhvuh omalle miehelleen, isäntä sanoo.
      Emäntä nostaa laudalta kasan sileitä kalsareita pöydälle. Televisiossa mies itkee ilosta; on valittu ohjelman kauneusleikkaukseen, enää eivät naapurinlapset pelkäisi, tulisi itsevarmuutta, ties mitä onnea. Emäntä ihmettelee ääneen, mitä vikaa television miehessä – vähän isot korvat, vähän iso nenä, terävät hampaat. Ettei nyt vaan pettyisi, ei se leikkaamalla parane, emäntä huolehtii.
- Paremman näkönenhän se on kuin sä, emäntä sanoo iloisesti.
      - Aina pitää vuhvuhvuh, isäntä sanoo.
- Tosikko, et leikkiä ymmärrä, emäntä sanoo.
      Isäntä nousee ja menee keittiöön. Minäkin lähden tekemään kierroksen. Lattianrajassa haisee ihmisjalka, aavistus naapurikoiraa, Sun Fresh ja lastulevy. Haisee osamaksut ja lapsen kymmenen vuotta sitten tekemä isänpäiväkortti, muovikassi ja Sininen huuhtelu. Palaan matolle. Isännällä on uusi pullo kädessä. Istuutuu paikalleen sohvalle.
- Pitääkö sitä aina silittää, isäntä kysyy.
      - Pitääkö? Kuule ei pidä, mähän voin lopettaa silittämisen kokonaan, antaa vaan kaiken rytistyä. Eihän millään oo mitään väliä, emäntä huutaa.
- Älä nyt hermostu, isäntä sanoo.
      Minä nuuhkin tunnelmaa, pääsevätkö isäntä ja emäntä ennen kello 23.20 siihen asti kenen syytä kaikki on: lapset, ne eivät kunnioita isännän maata eivätkä emännän kieltä; sappisärky; päänkivet; viemäri, joka on aina tukossa ja vaari, joka ehti kuolla ennen kuin tuli käytyä. Kello 23.20 tulee Keno ja Ässä-arpa.
      Emäntä silittää mustaa ja valkoista. Isäntä asettaa pullonsa sohvan viereen. Vetää minua pannasta lähelleen.
      - Ainoa, joka ei ole isiä vastaan on Tellu. Tules isin luo, isi silittää, hyvä tyttö. Ei oo mitään hätää, äiti on vaan taas pahalla päällä, isäntä sanoo ja silittää.
     Minä heilutan häntääni. Emäntä alkaa katsoa meitä, laskee raudan käsistään. Isäntä silittää ja taputtaa. Minä heilutan häntääni.
     - Kuka Tellunkin vie eläinlääkäriin, käyttää ulkona, kuka sille ostaa puruluut, emäntä sanoo ja kutsuu minua luokseen.
Minä lönkytän emännän luo, mamin kasvot sulavat. Isäntä sanoo rumia sanoja. Vuh!