PALJASTUSTEN KESÄ 2012

On tämä järkyttävää, ensin Vettenterän tapaus paljasti sen, että ties miten monen suomalaisen mielestä palturia sopii puhua, jos tarkoitus on hyvä ja nyt sitten afrikkalainen Mannerheimina -episodi paljastaa, että monet ihan fiksut ihmiset pitävät mustaihoista fiktiivistä Mannerheimia loukkauksena isänmaamme historiaa kohtaan.

Lappeenrannan alueella ilmestyvän Vartin päätoimittaja Ari Toivonen on huolestunut siitä, että tuottaja Erkko Lyytinen hakee julkisuutta kenialaisella Mannerheimilla (kukahan nykyään ei hae julkisuutta). Toivonen kirjoittaa: "Lyytinen uskoo, että uuden tulkinnan aika on nimenomaan nyt ja jatkaa, että meidän täytyy pystyä kansakuntana kohtaamaan tämä. Taiteilija siis määrittelee, että kansakunnan tulee kohdata jotain, jonka hän määrittelee."

Itsestänikin mustaihoinen Mannerheim kuulosti ensikuulemalta pelkältä tylsältä provolta, mutta nyt kun olen kuunnellut ja lukenut ihmisten reaktioita, niin näyttääpä tosiaan siltä, että Lyytisen tuottama tulkinta tulee tarpeeseen. On sitten itse elokuva, kuinka epäonnistunut tai onnistunut tahansa, Lyytinen on jo saanut kansakunnan kohtaamaan joukon kysymyksiä, kuten onko Mannerheim suomalaisille kaikkein valkoihoisin näyteltävä maailmassa ja minkä hiton tähden. Jotenkin alan kaivata lisää Mannerheim-tulkintoja, sankarimyyttitutkiskelua, pääosassa pieni lapsi tai vanha nainen. Ihonvärillä ei ole väliä. Näkymätön Mannerheim olisi myös mielenkiintoinen, samoin joku eläinmaailman edustaja Mannerheim.

AKUJA & MAAMME KIRJA

Pari viikkoa kävin läpi papereitani, vuosien takaisia proosaliuskoja, lasteni piirustuksia, joita oli paljon, inspiroivia talteen laitettuja yksittäisiä lehtiartikkeleita ja kokonaisia lehtiä ja... Mistä voisin luopua ja mitä olisi pakko viedä muuton mukana uuteen kotiin ja uuteen elämänjaksoon. Pyykkikorilla kannoin paperinkeräykseen sen, mistä suinkin pystyin eroamaan.

Mikä määrä Aku Ankkoja kertyy reilun 20 vuoden tilausjakson aikana! Kassillisen annoin ystäväni pojalle, loput rahtasin mukanani; en ole valmis Akuttomaan elämään, vaikka en itse ole lukenut lehteä vuosiin. Akut ovat olleet aikuistuvien lasteni hupia (jotka eivät halunneet ottaa lehtiä omiin koteihinsa). Minusta tarinat ovat olleet itseään toistavia ja liian kepeitä aikuisen naisen makuun. Nyt kun selailin ja pakkasin niitä unohtuen välillä lukemaankin, huomasin, että Aku-kieli ja toistuvat tarinat huvittavat taas minua. Kasojen seassa oli nostalgisia aarteitakin, lapsuudenkotiini tuli myös Aku, varsinkin jouluiset kannet saivat minussa aikaan salaperäistä juhlan odotusta poreilevan olon.

Kirjoja pakatessa tuli tietysti mieleen, että näitähän onkin aika paljon, mutta kirjojen suhteen on aina selvempää kuin muun paperin; kaikki kirjat pakataan muuttolaatikoihin, joita tarvitaan paljon enemmän kuin uskoisikaan silloin, kun kirjat ovat vielä hyllyssä. Olen jo aikaisemmin päättänyt, että syksystä lähtien luen järjestelmällisesti omistamani kirjat, ne, jotka olen saanut lahjaksi, ne, jotka olen ostanut myöhemmin luettaviksi, ne, jotka olen lukenut kauan sitten. Haluan tuntea kirjahyllyni sisällön, kunnioittaa sen verran tämän pikkuruisen kirjaston hajamielistä hoitajaa ja kirjoja lahjoittaneita entisiä ja nykyisiä ystäviä.

Uusin kirjastooni liittyjä on serkkuni romuvarastosta pelastama isoisälleni aikoinaan kuulunut Topeliuksen Maamme kirja, lukukirja Suomen alimmille oppilaitoksille, 1917-luvun painos. Mielenkiintoinen opus, en ole siihen aikaisemmin tutustunutkaan, herkullista kieltä. Ja miten isänmaallisiksi, Jumalaan uskoviksi ja työteliäiksi koululaisia aivopestiin 1900-luvun alkupuoliskolla. Hurja muutos nykypäivän oppikirjoihin ja koululaisiin.

Kohdassa 31. Saimaa (kun nyt kerran asun Saimaan äärellä): "...Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin vielä havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko pian ensimmäisen leivosen liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien latvoilla..."