Kun luin Enkeli-Elisan
tarinaa tuoreeltaan, minun silmääni siinä lähinnä pisti
koulukiusatun nuoren vanhempien rooli. Jos tarina olisi totta, olisi
kohtuutonta kenenkään ulkopuolisen lähteä puimaan tätä puolta
julkisesti, mutta jos kirjailija Vettenterä on keksinyt asetelman
niin kuin nyt näyttää, ei minusta koko touhussa ole paneuduttu
tämän tarinan kannalta oleelliseen. Tarinan syvin idea on minusta
siinä, että nuori yrittää kärsimyksistään huolimatta pitää
tunnelmaa kotona hyvänä, kunnes väsyy lopullisesti ja tappaa
itsensä kesken kireiden pakkaspäivien.
Aikuisten täytyy todella
yrittää huolehtia siitä, että lapsia ja nuoria ei kiusata. Ja
meidän täytyy yrittää kasvattaa lapsia, joiden ei tarvitse pitää
meidän maailmaamme kasassa ja ruusuisena, vaan he voivat oireilla
pahaa oloaan, pyytää apua. Viimeksi mainitun teeman nostaminen
esille voisi ehkäistä pienempiä ja suurempia tragedioita.
Todella oleellista
ajastamme kertoo myös se, että joidenkin ihmisten mielestä
näyttäisi olevan aivan sama, ovatko Vettenterän tarinan henkilöt
keksittyjä vai eivät, koska onhan niitä vastaavia tapauksia
kuitenkin olemassa ja tässä ajetaan hyvää asiaa. Minusta ihmisille keksityn
uskotteleminen todeksi on valehtelemista ja näiden luottamuksen
pettämistä. Aivan sama, onko kyseessä kirjailija vai poliitikko.
Fiktion sisällä tapahtuva keksiminen on oma lajinsa, vaikka
toden puhumisen rajat tuntuvat entisestään hämärtyvän, taiteen
keinoja ja vapauksia käytetään surutta luomaan todellisuutta,
mielikuvia, joiden taustalla on pelkkää höpöhöttöä.