tiistai 19. kesäkuuta 2012

KIRJOITTAMINEN ON MUKAVAA HOMMAA


Naapurissani asuu lähes kahdeksankymmentävuotias puhelias mies, jonka kanssa minä ja monet muutkin talon asukkaat rupattelevat ohi kulkiessaan. Keväästä syksyyn hän istuu usein pihan penkillä ja jutustelee naapureidensa kanssa, usein pysäyttäen ohirientäjät kysymällä: Oletko töihin menossa/Oletko lomalla?

Eilen selvisi, että hän myös kirjoittaa! Kynällä lyhyitä tarinoita. "Ei sillä pituudella ole väliä, pääasia, että toimii. Se on tärkeintä, että se toimii, silloinkin vaikka kirjoittaa vain itselleen", hän pohdiskeli.

Kuulostaa surulliselta kirjoittaa vain itselleen, vaikka toisaalta, jos tarinan rakentaminen on mukavaa hommaa, kuten hän sanoi, niin miksi sitä nyt ei voisi tehdä vain itseään varten.

Minua kiinnostaisi nähdä, millaisia tarinoita Herra Puhelias kirjoittaa, varsinkin, kun hän sanoi tekstiensä olevan aivan absurdeja. Muutan heinäkuun lopussa Helsingistä Lappeenrantaan, ja tavoitteeni on päästä sitä ennen hänen lukijakseen, mikäli häntä nyt edes kiinnostaa lukijan saaminen.



perjantai 15. kesäkuuta 2012

KIRJAILIJA-LEHTI JA TAJUNTANI VIRTA


Kirjailijaliiton Kirjailija-lehti tuli eilen. Ensivilkaisulla luulin Jehovan todistajien lähestyneen minua painotuotteellaan. Kannen väritys oli Vartiotornimainen, kultareunaisia pilviä ja kehystetty rappioitunut mieshenkilö polttamassa tupakkaa, ehdin sekunnin ajatella maailman turmelus & maailmanloppu -numeron pudonneen postiluukustani. Tupakoitsija oli Saarikoski, ja lehti täynnä kirjallisuusasiaa, josta riittää lukemista useammaksikin auringonottokerraksi.

Lukiessani auringon kanssa Tiina Pystysen tekstiä Ruuhka-apulaiseksi hautaustoimistoon mieleeni tulivat ajat, jolloin Pystynen oli julkisestikin harmistunut siitä, ettei häntä hyväksytty Kirjailijaliittoon. Nyt on varmaan mukava olla osa liittoa ja liiton lehteä, ajattelin muistaessani menneen taistelun. Pystysen tuotanto liittyy myös avioeroprosessiini: kun olin vuosia sitten eroamassa miehestäni, tämä osti minulle lahjaksi Pystysen teoksen Ystävänä yksinäisyys (WSOY 1997). Ehkä lahjassa oli jotain uhkailun sävyä, mutta kirja on kaunis, nököttää hyllyssäni.

Marja-Leena Tiaisesta oli lehdessä iso juttu ja söpöjä kissavalokuvia. Tiaisesta mieleeni virtasi hänen nuortenkirjansa Pikkuskini (Tammi 2002 ), jonka luin aikoinaan kahdelle nuoremmalle pojalleni, jotka taisivat olla vähän liian nuoria kuulemaan kyseistä kirjaa, koska muistan lukiessani sensuroineeni seksikohdan. Pidimme kaikki teoksesta, se oli uskottava eikä yhtään lässy. Hyvistä kirjoista, jotka on jakanut ääneen lukemalla, tulee erityisen läheisiä.

Tuula-Liina Varis oli kirjoittanut Kirjailija-lehteen Saarikoskesta ja Leinosta, Kaksi traagista optimistia. Variksella on kunnia olla yksi kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Luettuani Variksen kirjan Peili ja ikkuna (WSOY 1996), jossa Varis kertoo muutamalla rivillä esiintymispelkonsa voittamisesta, ensimmäisen kerran uskoin, että esiintymiskammon voi tosiaan voittaa.

Minähän olin alkujaan tärisijä, jonka sydän hakkasi tuhatta joutuessani puhumaan minkä tahansa ryhmän edessä, jyske tukki korvani ja tukahdutti ääneni. Olin mieltänyt esiintymiskammon olevan niin iso osa minua, ettei sitä voisi edes millään maailman terapialla tai psyykkauksella minusta poistaa. Mutta sen uskominen, että jokin asia on mahdollinen, avaa aivan uuden tien sitä kohti, jopa ilman sen kummempia terapiaistuntoja. Sitä paitsi minusta kirjailija on luotettavampi kuin terapeutti.











tiistai 12. kesäkuuta 2012

TULEVAISUUDENSUUNNITELMIA


Täytän syksyllä 49 vuotta. Vanheneminen on tähän asti ollut hienoa; tulen yhä vapaammaksi ja kummallisemmaksi. Minusta tulee mahtava mummeli, jos nyt saan elää mummeliksi asti – mummelina olo alkaa mielestäni noin 70-vuotiaana. Mahdollisesti joidenkin kohdalla jo 65-vuotiaana, mutta sitä nuoremmat eivät ole uskottavia mummeleita.

Toivottavasti pärjään pelkällä kävelykepillä, se on huomattavasti tyylikkäämpi kuin rollaattori. Joka sitä paitsi juuttuu ikävästi lumeen, kuten parina viime talvena olen monesti joutunut todistamaan täällä Helsingin Pihlajamäessä asuessani (onneksi auttavia ihmisiä on löytynyt, ja jokainen vanhus lopulta päässyt kotiinsa). Pihlajamäessä asuu paljon vanhoja ja lumen pakkautuminen jalkakäytäville on tehnyt monen kulkemisesta lumisadejaksojen ja hitaan aurauksen aikaan todella vaikeaa.

Mummelina aion pukeutua perinteiseen mummelileninkiin. Mikä helpotus sekin, ei enää mitään miettimistä vaatteiden suhteen, aina päällä mummelin leninki. Hartiahuivi niskaan, kirkuvanväriset lenkkikengät jalkaan – luulen, että vanhana kunnon lenkkarit ovat parhaat jalassa – keppi föliin ja menoksi. Kirkkoon, kirjastoon ja kapakkaan.

Parinkymmenen vuoden päästä saattaa tosin olla vaikeaa löytää kunnollisia mummelileninkejä, jos nykyään vellova taistelu ikääntymisen merkkejä vastaan entisestään laajenee. Silloin mummelin yksinkertainen ja nuoruutta kosiskelematon leninki onkin kapinallinen vaate.