Lähestyn rakennusta,
koulu alkaa kallistua päälle. Nousen raput ylös ja sisälle
ovesta, laitoshaju kuristaa, mutta esitän, etten haista sitä.
Aulaan on aseteltu penkkejä kirjailijavierailua varten. Teokseni
ovat pyöreällä pöydällä pystyssä. Löydän opettajainhuoneen.
Pentinkulman päivät -paitainen äidinkielen opettaja kättelee ja
tarjoaa kahvia. Pullaa.
Kellon viisari
nytkähtelee välituntia. Minua hermostuttaa kuusikymmentä
murrosikäistä yleisönä. Tosin ysit eivät ole vielä kuulleet
montaa miksi minusta tuli kirjailija ja kuinka kirjani ovat syntyneet
-esitystä, oppilaille voisin ehkä kertoa jotain uutta. Ainakaan en
kertoisi lapsuuden lempikirjoista tai kuinka nuorena opin lukemaan.
Oppilaat ovat
tutustuneet kahteen novelliini. Opettaja sähköpostitti oppilaiden
niistä tekemät kysymykset minulle edellisellä viikolla. Kaivan
tuoreimman kokoelmani laukusta, silmäilen sen väliin taittamaani
paperia. En ollut koskaan miettinyt, palauttaisiko Erkka varastamansa
mopon, koska tarina loppuu ennen sitä. Oppilaiden huolestuneiden
kysymysten rinnalla oma suhtautumiseni tuntuu kylmältä. En välitä
Erkasta niin kuin oppilaat, vaikka olen itse luonut pojan. Välitän
tekstin idesta, johon liittyy mopon varastaminen, mutta tarinan
ulkopuolella Erkka saa tehdä puolestani, mitä lystää. Vai saako,
kun alan vatvoa asiaa, minusta tuntuukin, että Erkan täytyy
palauttaa mopo.
Laskeudun opettajan kanssa
aulaan. Oppilaat ovat asettumassa penkeille, kaikuvassa tilassa
meteli nousee, hyppii joka suuntaan. Istuudun pöydän ääreen
tuolille, joka on matala suhteessa korkeaan pöytään, jossa kirjani
jököttävät. Tunnen olevani koulun pienin. Opettaja huutaa
oppilaita paikoilleen, kehottaa heitä olemaan hiljaa, jotta vieraan
ei tarvitsisi huutaa. Esittelee minut. Jotkut oppilaat alkavat
tillittää minua kiinnostuneina. Nousen seisomaan. Aloitan
kertomalla, miksi minusta tuli kirjailija; sehän yleensä halutaan
tietää. Keksin urani edetessä yhä uusia, yhtä tosia syitä,
miksi aloin kirjoittaa, miksi halusin kirjailijaksi. Kerron
oppilaille saman kuin edellisellä viikolla kansalaisopiston
vieraana, yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta, tarkkailijan
asemasta. Voisin sanoa myös, etten ollut koskaan jaksanut paneutua
kunnolla muuhun kuin omiin ajatuksiini, sellaisen ihmisen on pakko
opetella kirjoittamaan. Ja nyt pidän hitaasti käynnistyvistä
aamuista, päivistä villasukat jalassa, kun voi juoda teetä hunajan
kera pitkin päivää.
- Minä olin
yksinäinen lapsi, puhuin paljon itsekseni. Siitä kirjoittamiseni
lähti. Kirjoittaessa omaa täydellisen kuuntelijan sille, mitä
kertoo. Eikä täydellisiä kuuntelijoita ole luomistyön
ulkopuolella...
Eturivissä tyttö
nauraa kaveriinsa. Joku nauraa takarivissäkin, mutta edessä oleva
siro tyttö vaivaa minua. Minun on pakko seurata tytön naurua. Alan
kuvitella, miltä näytän tytön silmissä, näkeekö hän, että
pelkään koulun tunnelmaa, se vie minut mukaansa ja kohta alan
täristä ja vapista niin kuin kouluaikoina, kun minulla ei ollut
vielä roolia, johon mennä piiloon. Lopetan ajoissa, minun täytyisi
pystyä vetämään tunti loppuun. Etsin esikoisestani oikean kohdan.
- Ja sinä lapsuuden
kesäpäivänä, kun kohtasin isäni olohuoneen ikkunan edessä
kasvavan ruusupenkin luona ja hän sanoi minulle lapsen elämän
olevan helppoa vähätellen jotain minusta tuntuvaa kamalaa ja
verrattuna aikuisen elämään, sillä hänellä oli vaikeaa ja sen
me tosiaan tiesimme kaikki. Minä katsoin häntä, ja sitten äitini
tummanpunaiseen ruusupenkkiin ja tajusin hänen sanoistaan huolimatta
tietäväni, ettei minulla ollut helppoa. Sinä päivänä aloin
kertoa omaa totuuttani, kirjoittaa.
Nostan katseeni
sivusta yleisöön, sirpukkaa tyttöä huvittaa edelleen. Yritän
pysyä asiassa, mutta yleisön nauramista on vaikeampi kestää kuin
haukottelua.
- Miksi sinä naurat?
Tyttö laittaa käden
suunsa eteen ja ravistaa hämmentyneenä päätään.
- Ei kun minä vain
ajattelin, mikä sinua naurattaa. Saat sinä nauraa, naura vaan,
sanon säikähtäneenä tytön nolostunutta ilmettä. Tyttö ei
selvästikään tarkoittanut mitään pahaa.
Siirryn käsittelemään
novelleja ja opettajan lähettämiä kysymyksiä.
- Jokainen teistä saa
lukiessaan päättää, kuinka kauan tyttöjen äiti on juonut ja
millainen isä heillä on, vastaan kuudenteen kysymykseen ja esitän
paperin seuraavan kysymyksen oppilaille.
- Miksi tytöllä oli
vaatteet päällä nukkuessaan?
Annan katseeni
kiertää. Kukaan ei aio vastata. Oppilaat ovat kuin muuri edessäni.
Katson itsepintaisesti kasvoja, yritän koukkia heitä mukaan.
Haistan odotuksen, miten selviytyisin tilanteesta, minun suora
kontaktin ottoni ei pure. Vierailusta on jäljellä
kaksikymmentäviisi minuuttia. Päätän olla enää suostumatta
kouluvierailuihin, kirjoituspiiriläisissä on aina joku, joka puhuu
niin, että voisin itse hyvinkin olla hiljaa koko vierailun.
Eturivissä nousee käsi, vakavan oloinen poika haluaa yrittää.
- Sillä oli kylmä.
En ollut ajatellut
tätä vaihtoehtoa. Aulassa on hiljaista.
- Niin, voihan sillä
olla. Ainakin henkisesti hänellä oli hyvin kylmä, keksin
helpottuneena; haluan hyväksyä pojan ehdotuksen.
Huomaan, ettei naurava
tyttö naura enää, hymyilee sentään kaverinsa poskeen, pelkää,
että huomauttaisin asiasta. Kerron novellieni taustoista, minkä
jälkeen seuraa lisää kirjailijalle keksittyjä yleisiä
kysymyksiä. Punatukkainen poika nousee opettajan pyynnöstä
seisomaan ja alkaa lukea paperista: millaisesta musiikista pidät,
onko sulla idoleita, lempikirjailijasi, oletko rikas, miten kauan
kestää kirjoittaa kirja? Vastaan apteekin hyllyltä.
- Tykkäätkö
oravista?
Opettaja katsoo
ryttyisesti poikaan. Muistan heti kammottavan, tuoreen
oravakokemukseni ja alan kertoa oppilaille suhteestani oraviin.
- Yleisesti ottaen
pidän oravista, kun ne kiipeilevät puissa. Mutta kävelin taannoin
hautausmaalla rauhoittumassa, katselin hautoja ja laskin kuolleiden
ikiä. Oravanpoika tuli jalkoihini kerjäämään, veikisteli
takakäpälillään. Huomiota vaatien se tasapainotteli edessäni
kuin sirkuspuudeli. Se oli luonnoton ja vastenmielinen, ja yhtäkkiä
se hyökkäsi turhautuneena kynnet ojossa kiinni lahkeeseeni.
Ravistelin perkelettä huutaen sitä hyvän tovin säärestäni ennen
kuin se irroitti kyntensä. Kauempana astiaharjalla hautakiveä
puhdistava nainen, jonka olin aiemmin rauhallisesti ohittanut, nosti
päätään ja jäi tuijottamaan minua. Ehkä hän ei nähnyt oravaa
ja ihmetteli, mikä minua riivasi. Joku oli tosiaan noitunut paikan,
jolla seisoin, syöttänyt eläimet hulluiksi. Tiaiset tekivät
ohilentoja pääni vierestä ja kun lähdin kävelemään muka
rauhallisena eteenpäin seurasi puluparvi minua elävänä huntuna.
Kirottu oravanpoika loikki pitkin hautoja kohti, ja varauduin
potkaisemaan sen hengiltä, jos se hyökkäisi. Sitä oravaa inhosin
ja pelkäsin.
Muurista säihkyy
silmiä. Pojan, jolla on mustat pitkät hiukset ja lävistyksiä;
eturivin vakavan pojan; sirpukan tytönkin; muiden. Opettaja on
totisempi, hän katsoo minua odottaen vielä vierailun huippukohtaa.
- Siinäpä se, sanon
ja kumarran.
KOLMAS KOKOELMA 2011