UUTTA VUOTTA

Ilotulitusta tuskin näkyy pyryn takaa. Vähän punaista. Seisomme lähes tyhjällä postin parkkipaikalla. Kilautamme kuohuviinipulloilla ja päätämme vaihtaa seuraavaa vuotta kattoterassilla New Yorkissa. Todellisuudessa Yhdysvallat on aika viimeinen paikka, jonne haluaisin mennä, mutta postin takana Joensuussa – vuonna 2005 tai sinnepäin – se tuntuu joltain. Ystävättäreni kirpputorilta ostettu turkki ja pitkät tummat hiukset kuorruttuvat valkoisiksi. Pussaamme. Kävelemme kantakapakkaamme käsikädessä. Heiluttelemme niin kuin pikkutytöt voivat heilutella, jos heillä on käsikädessäystävä.

Uudenvuodenaattona ihmisellä on oikeus vaatia, että kantakapakassa ei ole tylsää. Kapakassa on tylsää. Pöytäliinapuolella Heinonen, nimi muutettu, nousee tuolille ja leikkii strippaavansa. Kannustamme äänekkäästi. Poke, harjoittelija, viskoo ärtyneesti käsiään: Lopettakaa! Ei meille puhuta noin. Vanhat poket kehottavat, nielevät sanojensa loput, että tuntuu kuin meitä ei käskettäisi, meitä ohjataan kohteliaasti sanojen aluilla. Nuori jätkä, saakeli. Onpa nyt kamalaa, jos joku vähän yrittää pitää hauskaa. Saan minä seistä tuolilla, kukakohan minua estää. Mehän voidaan seistä, vittu, vaikka pöydällä, ilmoitan ja nostan korkoni valkoiselle pöytäliinalle. Ja meinaan lentää kapakasta.

      - Eikö se tiedä, keitä me ollaan? Me ollaan Tarja ja Kirsi. Mutta hyvää uutta vuotta vaan kaikille!

HAJUPÄIVÄKIRJA

Eilen minua ilahdutti se, ettei Kaukaan sellutehdas haissut. On tosiaan ihanaa vetää raikasta pakkasilmaa keuhkoihin. Muutaman kilometrin päässä oleva tehdas lemuaa silloin tällöin, on yllättävän ikävää, kun pistävä kemikaalikaalikeiton haju tunkeutuu kotiin ja tuulettaminen ei tosiaan auta asiaa. On myös yllättävän ikävää, kun ei tekisi mieli ulkona hengittää ollenkaan.

Laitoin sähköpostia UPM:n ympäristöihmiselle, koska minusta tehdas on haissut viime aikoina useammin kuin muuttaessani Lappeenrannan Kahilanniemeen loppukesästä, joku ongelma tehtaalla siis on. Sain tietää muun muassa, että hajukaasukattila oli pysähtynyt viime viikonloppuna kaksi kertaa. Pysähdyksen aikana hajua pääsee pari minuuttia taivaalle, tuulet sitten määräävät, missä haisee ja miten kauan.

Ystävällinen ympäristövastaava kysyi kokemieni hajuhaittojen kestoista ja ajankohdista, josta tuli mieleeni, pitäisiköhän minun alkaa pitää tehdashajupäiväkirjaa. (Näen mielessäni, kuinka minulla on iso pino hajupäiväkirjoja kymmenen vuoden päästä. Sen jälkeen tuntuisi jo varmaan vähän tyhjältä muuttaakin kaupunkiin, jossa ei haise.) Tämän päivän kohdalle voisin kirjoittaa 6.12.2012 kello 9.43 lievää, maltillisesti sisälle pyrkivää, 1 pisteen hajua (asteikolla 0-5).

Haisee ja ei haise -päivät tuovat kyllä oman lisävärinsä elämään, voi olla esimerkiksi kiitollinen, jos on tulossa vieraita eikä tehtaan aiheuttama tympeä haju kuulu osana vierailuun. Kuten kun lapseni tulivat Helsingistä ensimmäistä kertaa käymään uudessa kodissani, oli hienoa, että kaunis Lappeenranta ei silloin haissut pierullensa.

TYKKÄÄTKÖ ORAVISTA?

Lähestyn rakennusta, koulu alkaa kallistua päälle. Nousen raput ylös ja sisälle ovesta, laitoshaju kuristaa, mutta esitän, etten haista sitä. Aulaan on aseteltu penkkejä kirjailijavierailua varten. Teokseni ovat pyöreällä pöydällä pystyssä. Löydän opettajainhuoneen. Pentinkulman päivät -paitainen äidinkielen opettaja kättelee ja tarjoaa kahvia. Pullaa.

     Kellon viisari nytkähtelee välituntia. Minua hermostuttaa kuusikymmentä murrosikäistä yleisönä. Tosin ysit eivät ole vielä kuulleet montaa miksi minusta tuli kirjailija ja kuinka kirjani ovat syntyneet -esitystä, oppilaille voisin ehkä kertoa jotain uutta. Ainakaan en kertoisi lapsuuden lempikirjoista tai kuinka nuorena opin lukemaan.

     Oppilaat ovat tutustuneet kahteen novelliini. Opettaja sähköpostitti oppilaiden niistä tekemät kysymykset minulle edellisellä viikolla. Kaivan tuoreimman kokoelmani laukusta, silmäilen sen väliin taittamaani paperia. En ollut koskaan miettinyt, palauttaisiko Erkka varastamansa mopon, koska tarina loppuu ennen sitä. Oppilaiden huolestuneiden kysymysten rinnalla oma suhtautumiseni tuntuu kylmältä. En välitä Erkasta niin kuin oppilaat, vaikka olen itse luonut pojan. Välitän tekstin idesta, johon liittyy mopon varastaminen, mutta tarinan ulkopuolella Erkka saa tehdä puolestani, mitä lystää. Vai saako, kun alan vatvoa asiaa, minusta tuntuukin, että Erkan täytyy palauttaa mopo.

Laskeudun opettajan kanssa aulaan. Oppilaat ovat asettumassa penkeille, kaikuvassa tilassa meteli nousee, hyppii joka suuntaan. Istuudun pöydän ääreen tuolille, joka on matala suhteessa korkeaan pöytään, jossa kirjani jököttävät. Tunnen olevani koulun pienin. Opettaja huutaa oppilaita paikoilleen, kehottaa heitä olemaan hiljaa, jotta vieraan ei tarvitsisi huutaa. Esittelee minut. Jotkut oppilaat alkavat tillittää minua kiinnostuneina. Nousen seisomaan. Aloitan kertomalla, miksi minusta tuli kirjailija; sehän yleensä halutaan tietää. Keksin urani edetessä yhä uusia, yhtä tosia syitä, miksi aloin kirjoittaa, miksi halusin kirjailijaksi. Kerron oppilaille saman kuin edellisellä viikolla kansalaisopiston vieraana, yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta, tarkkailijan asemasta. Voisin sanoa myös, etten ollut koskaan jaksanut paneutua kunnolla muuhun kuin omiin ajatuksiini, sellaisen ihmisen on pakko opetella kirjoittamaan. Ja nyt pidän hitaasti käynnistyvistä aamuista, päivistä villasukat jalassa, kun voi juoda teetä hunajan kera pitkin päivää.

     - Minä olin yksinäinen lapsi, puhuin paljon itsekseni. Siitä kirjoittamiseni lähti. Kirjoittaessa omaa täydellisen kuuntelijan sille, mitä kertoo. Eikä täydellisiä kuuntelijoita ole luomistyön ulkopuolella...

     Eturivissä tyttö nauraa kaveriinsa. Joku nauraa takarivissäkin, mutta edessä oleva siro tyttö vaivaa minua. Minun on pakko seurata tytön naurua. Alan kuvitella, miltä näytän tytön silmissä, näkeekö hän, että pelkään koulun tunnelmaa, se vie minut mukaansa ja kohta alan täristä ja vapista niin kuin kouluaikoina, kun minulla ei ollut vielä roolia, johon mennä piiloon. Lopetan ajoissa, minun täytyisi pystyä vetämään tunti loppuun. Etsin esikoisestani oikean kohdan.

     - Ja sinä lapsuuden kesäpäivänä, kun kohtasin isäni olohuoneen ikkunan edessä kasvavan ruusupenkin luona ja hän sanoi minulle lapsen elämän olevan helppoa vähätellen jotain minusta tuntuvaa kamalaa ja verrattuna aikuisen elämään, sillä hänellä oli vaikeaa ja sen me tosiaan tiesimme kaikki. Minä katsoin häntä, ja sitten äitini tummanpunaiseen ruusupenkkiin ja tajusin hänen sanoistaan huolimatta tietäväni, ettei minulla ollut helppoa. Sinä päivänä aloin kertoa omaa totuuttani, kirjoittaa.

     Nostan katseeni sivusta yleisöön, sirpukkaa tyttöä huvittaa edelleen. Yritän pysyä asiassa, mutta yleisön nauramista on vaikeampi kestää kuin haukottelua.

     - Miksi sinä naurat?

     Tyttö laittaa käden suunsa eteen ja ravistaa hämmentyneenä päätään.

     - Ei kun minä vain ajattelin, mikä sinua naurattaa. Saat sinä nauraa, naura vaan, sanon säikähtäneenä tytön nolostunutta ilmettä. Tyttö ei selvästikään tarkoittanut mitään pahaa.

     Siirryn käsittelemään novelleja ja opettajan lähettämiä kysymyksiä.

     - Jokainen teistä saa lukiessaan päättää, kuinka kauan tyttöjen äiti on juonut ja millainen isä heillä on, vastaan kuudenteen kysymykseen ja esitän paperin seuraavan kysymyksen oppilaille.

     - Miksi tytöllä oli vaatteet päällä nukkuessaan?

     Annan katseeni kiertää. Kukaan ei aio vastata. Oppilaat ovat kuin muuri edessäni. Katson itsepintaisesti kasvoja, yritän koukkia heitä mukaan. Haistan odotuksen, miten selviytyisin tilanteesta, minun suora kontaktin ottoni ei pure. Vierailusta on jäljellä kaksikymmentäviisi minuuttia. Päätän olla enää suostumatta kouluvierailuihin, kirjoituspiiriläisissä on aina joku, joka puhuu niin, että voisin itse hyvinkin olla hiljaa koko vierailun. Eturivissä nousee käsi, vakavan oloinen poika haluaa yrittää.

     - Sillä oli kylmä.

     En ollut ajatellut tätä vaihtoehtoa. Aulassa on hiljaista.

     - Niin, voihan sillä olla. Ainakin henkisesti hänellä oli hyvin kylmä, keksin helpottuneena; haluan hyväksyä pojan ehdotuksen.

     Huomaan, ettei naurava tyttö naura enää, hymyilee sentään kaverinsa poskeen, pelkää, että huomauttaisin asiasta. Kerron novellieni taustoista, minkä jälkeen seuraa lisää kirjailijalle keksittyjä yleisiä kysymyksiä. Punatukkainen poika nousee opettajan pyynnöstä seisomaan ja alkaa lukea paperista: millaisesta musiikista pidät, onko sulla idoleita, lempikirjailijasi, oletko rikas, miten kauan kestää kirjoittaa kirja? Vastaan apteekin hyllyltä.

     - Tykkäätkö oravista?

     Opettaja katsoo ryttyisesti poikaan. Muistan heti kammottavan, tuoreen oravakokemukseni ja alan kertoa oppilaille suhteestani oraviin.

     - Yleisesti ottaen pidän oravista, kun ne kiipeilevät puissa. Mutta kävelin taannoin hautausmaalla rauhoittumassa, katselin hautoja ja laskin kuolleiden ikiä. Oravanpoika tuli jalkoihini kerjäämään, veikisteli takakäpälillään. Huomiota vaatien se tasapainotteli edessäni kuin sirkuspuudeli. Se oli luonnoton ja vastenmielinen, ja yhtäkkiä se hyökkäsi turhautuneena kynnet ojossa kiinni lahkeeseeni. Ravistelin perkelettä huutaen sitä hyvän tovin säärestäni ennen kuin se irroitti kyntensä. Kauempana astiaharjalla hautakiveä puhdistava nainen, jonka olin aiemmin rauhallisesti ohittanut, nosti päätään ja jäi tuijottamaan minua. Ehkä hän ei nähnyt oravaa ja ihmetteli, mikä minua riivasi. Joku oli tosiaan noitunut paikan, jolla seisoin, syöttänyt eläimet hulluiksi. Tiaiset tekivät ohilentoja pääni vierestä ja kun lähdin kävelemään muka rauhallisena eteenpäin seurasi puluparvi minua elävänä huntuna. Kirottu oravanpoika loikki pitkin hautoja kohti, ja varauduin potkaisemaan sen hengiltä, jos se hyökkäisi. Sitä oravaa inhosin ja pelkäsin.

     Muurista säihkyy silmiä. Pojan, jolla on mustat pitkät hiukset ja lävistyksiä; eturivin vakavan pojan; sirpukan tytönkin; muiden. Opettaja on totisempi, hän katsoo minua odottaen vielä vierailun huippukohtaa.

     - Siinäpä se, sanon ja kumarran.

KOLMAS KOKOELMA 2011

KOHTAAMINEN

Vanha ohutsäärinen nainen talvipalttoossa ulkoiluttaa pientä koiraa sairaalan vieressä. Nainen katsoo ohikulkijoita ujosti kuin haluaisi kysyä heiltä, mitä heille kuuluu. Koiralleen hän sanoo muutaman sanan säästä, joka on tänään kirkas, hienoinen lumipeitto vetänyt maan valkoiseksi. Kaunista, eikö olekin, hän sanoo. Onneksi on Arttu, voi puhua ulkonakin ääneen, se on kuitenkin ihan toista.

Keski-ikäinen mies olkalaukkuineen pysähtyy naisen ja koiran kohdalle.

     - Anteeksi rouva, mutta pääseekö tästä keskustaan?

     - Ei, tätä kautta menee rantaan. Pitää mennä tuolta oikealle, siellä näkyy vesitorni. Sitä kohti.

     - Kiitos! Vesitorni on hyvä merkki kulkurille.

Mies jatkaa matkaa, nainen jää katsomaan hänen peräänsä. Ettei mies vaan mene ensimmäisestä tienhaarasta, sekin vie alas rantaan. Miten hän nyt noin huonosti neuvoi, mutta kun tuli niin yllättäen. Vanhus lähtee kävelemään ripeästi kuin pystyy kohti risteystä, johon mies on jo pysähtynyt miettimään suuntaansa. Mies kääntyy katsomaan taakseen kuin arvaisi kohtaamansa naisen pitävän huolta, ettei hän mene väärään. Nainen huiskii kaukaa kädellään, eteenpäin eteenpäin. Kulkuri heilauttaa kouraansa kiitokseksi ja harppoo mäkeä ylös vesitornin tielle. Vanhus vilkuttaa takaisin.

LEENA LESKISEN...

... haastattelu Uudenmaan kirjoittajien marraskuussa ilmestyvässä Elias-lehdessä! Kirjailija Leskinen kertoo rohkeasti, miltä tuntuu, kun käsikirjoituksen julkaiseminen siirtyy.  

 

Kustannusmaailman nykytilasta Leskinen toteaa:

"Kustannusmaailma on murroksessa, jos ei kaaoksessa, sanovat viisaammatkin: hyvä asia on, että uusia kustantamoja syntyy, uusia väyliä saada kirjansa julki. Toisaalta sekavuus kirjabisneksessä tuntuu vaivaavan useita kirjailijoita, joiden kanssa olen keskustellut. Enää 'tähdetkään' eivät voi olla varmoja asemastaan. Raakaa peliä."

TAITEEN MAAILMA

Löysin kirpputorilta kaksi hyvässä kunnossa olevaa Taiteen maailma -lehteä vuodelta 1947. Monipuolinen taidelehti ilmestyi 12 kertaa vuodessa, numerossa yhdeksän käsitellään muun muassa syksyn menekkiteosta Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, joka oli ilmestynyt juuri "uutena, pätevänä suomennoksena" Mantere Oy:n toimesta.

Taiteen maailman Keskustelemme kirjoista -palstalla maisterit, taiteilijat ja toimittajat kertovat lukukokemuksistaan. Toimittaja Helvi Santala sanoo 65 vuoden takaa Wilden teoksesta: "Dorian Grayn muotokuvaa kauttaaltaan hallitseva Oscar Wildelle ominainen herkullinen älynvoittoisuus sai minut asettamaan teoksen melkeinpä ylimmälle portaalle kirjojen joukossa. Lordi Henryn suuhun asetetuista paradokseista tekisi mieleni sanoa Dorian Grayn tapaan: Ne ovat vääriä, viehättäviä, myrkyllisiä, ihania."

Muistin, että jätin kirjan joskus aikoinaan kesken, jotenkin se ei silloin sytyttänyt. Etsin sitä hyllystäni toivoen, etten ole antanut tai myynyt sitä pois. Löytyihän se, ja nyt olen kyllä nauttinut kirjan väitteistä ja tunnelmasta, lordi Henryn ylimielisistä luennoista: 

"Ainoat ihmisinä viehättävät taiteilijat, jotka tunnen, ovat kaikki huonoja taiteilijoita. Hyvät taiteilijat elävät vain luomuksissaan eivätkä siksi lainkaan kiinnosta minua todellisuuden osana. Suuri runoilija, todella suuri runoilija, on vähimmän runollinen olento maan päällä. Kehnot säesepot sitä vastoin ovat ihastuttavia. Mitä huonommin he kirjoittavat sitä kiehtovampia he ovat. Mies, joka on julkaissut niteen kelvottomia sonetteja, on suorastaan vastustamaton. Hän toteuttaa elämässään runouden, jota ei kykene ilmaisemaan. Muut panevat paperille runouden, jota eivät uskalla toteuttaa."

SAIRASEN NÄKÖKULMA

Olen lukenut Petter Sairasen romaania Muisti on unta (Helsinki-kirjat 2012). Teos kertoo vanhemmuudesta, isän tunteista kuollutta tytärtään kohtaan. Sairasen kirja on hyvin kaunis ja ajatuksia herättävä. Sitä lukiessani olen pohtinut taas kerran omaa vanhemmuuttani ja lapsiani, millaisen maailman olen heille luonut, kun he ovat olleet pieniä ja miten se heihin vaikuttaa nyt, kun he ovat aikuisia.

Sairasen kirja kertoo myös kiitollisuudesta, ja miten kiitollisuudesta käsin maailma on kauniimpi paikka elää ja kuolla.

"Kadulla kanssakulkijani, kuin jäänteitä hitaista asioista, ovat kiireisiä ja väsyneen oloisia, vaikka ovatkin hyvin puettuja ja erinomaisen hyvin ravittuja. Tarjolla on kaikenlaista terveysruokaa ja yllin kyllin kaikkea muutakin, mukavuutta ja helppoutta, mutta hyväntuulinen ihminen on poikkeus kerskakulutuksen ihmemaassa, todellisia ilonpilkahduksia saa etsiä kuin neulaa heinäsuovasta."

Haastattelin Sairasta sähköpostitse Uudenmaan kirjoittajien marraskuussa ilmestyvään Elias-lehteen. Sairanen on kyllä virkistävä tapaus, sen verran erilainen on hänen näkökulmansa. Sairasen sanoin: "Näen kilometrin verran väärin."

SILITYS (2007)

Emäntä silittää kaiken. Katsoo samalla plasmatelevisiota. Nyppii nojatuolin ryppykasasta, Sun Fresh pölähtää, emäntä aivastaa. Silottaa ja viikkaa. Asettelee pöydälle vaatepinot. Isäntä istuu sohvalla, kaljapullo kourassa. Perjantai-ilta, emännän ja isännän lapset ovat ulkona, tulevat yöllä maailmalle haisten. Minä makaan matolla.

- Ottaisit housut pois, olisi mukava katsella, isäntä sanoo.

- Hullu, emäntä sanoo.

      - Sun vuhvuh on vielä ihan hyvännäkönen. Ei siinä ole mitään hävettävää, jos näyttää vuhvuh omalle miehelleen, isäntä sanoo.

      Emäntä nostaa laudalta kasan sileitä kalsareita pöydälle. Televisiossa mies itkee ilosta; on valittu ohjelman kauneusleikkaukseen, enää eivät naapurinlapset pelkäisi, tulisi itsevarmuutta, ties mitä onnea. Emäntä ihmettelee ääneen, mitä vikaa television miehessä – vähän isot korvat, vähän iso nenä, terävät hampaat. Ettei nyt vaan pettyisi, ei se leikkaamalla parane, emäntä huolehtii.

- Paremman näkönenhän se on kuin sä, emäntä sanoo iloisesti.

      - Aina pitää vuhvuhvuh, isäntä sanoo.

- Tosikko, et leikkiä ymmärrä, emäntä sanoo.

      Isäntä nousee ja menee keittiöön. Minäkin lähden tekemään kierroksen. Lattianrajassa haisee ihmisjalka, aavistus naapurikoiraa, Sun Fresh ja lastulevy. Haisee osamaksut ja lapsen kymmenen vuotta sitten tekemä isänpäiväkortti, muovikassi ja Sininen huuhtelu. Palaan matolle. Isännällä on uusi pullo kädessä. Istuutuu paikalleen sohvalle.

- Pitääkö sitä aina silittää, isäntä kysyy.

      - Pitääkö? Kuule ei pidä, mähän voin lopettaa silittämisen kokonaan, antaa vaan kaiken rytistyä. Eihän millään oo mitään väliä, emäntä huutaa.

- Älä nyt hermostu, isäntä sanoo.

      Minä nuuhkin tunnelmaa, pääsevätkö isäntä ja emäntä ennen kello 23.20 siihen asti kenen syytä kaikki on: lapset, ne eivät kunnioita isännän maata eivätkä emännän kieltä; sappisärky; päänkivet; viemäri, joka on aina tukossa ja vaari, joka ehti kuolla ennen kuin tuli käytyä. Kello 23.20 tulee Keno ja Ässä-arpa.

      Emäntä silittää mustaa ja valkoista. Isäntä asettaa pullonsa sohvan viereen. Vetää minua pannasta lähelleen.

      - Ainoa, joka ei ole isiä vastaan on Tellu. Tules isin luo, isi silittää, hyvä tyttö. Ei oo mitään hätää, äiti on vaan taas pahalla päällä, isäntä sanoo ja silittää.

     Minä heilutan häntääni. Emäntä alkaa katsoa meitä, laskee raudan käsistään. Isäntä silittää ja taputtaa. Minä heilutan häntääni.

     - Kuka Tellunkin vie eläinlääkäriin, käyttää ulkona, kuka sille ostaa puruluut, emäntä sanoo ja kutsuu minua luokseen.

Minä lönkytän emännän luo, mamin kasvot sulavat. Isäntä sanoo rumia sanoja. Vuh!

PALJASTUSTEN KESÄ 2012

On tämä järkyttävää, ensin Vettenterän tapaus paljasti sen, että ties miten monen suomalaisen mielestä palturia sopii puhua, jos tarkoitus on hyvä ja nyt sitten afrikkalainen Mannerheimina -episodi paljastaa, että monet ihan fiksut ihmiset pitävät mustaihoista fiktiivistä Mannerheimia loukkauksena isänmaamme historiaa kohtaan.

Lappeenrannan alueella ilmestyvän Vartin päätoimittaja Ari Toivonen on huolestunut siitä, että tuottaja Erkko Lyytinen hakee julkisuutta kenialaisella Mannerheimilla (kukahan nykyään ei hae julkisuutta). Toivonen kirjoittaa: "Lyytinen uskoo, että uuden tulkinnan aika on nimenomaan nyt ja jatkaa, että meidän täytyy pystyä kansakuntana kohtaamaan tämä. Taiteilija siis määrittelee, että kansakunnan tulee kohdata jotain, jonka hän määrittelee."

Itsestänikin mustaihoinen Mannerheim kuulosti ensikuulemalta pelkältä tylsältä provolta, mutta nyt kun olen kuunnellut ja lukenut ihmisten reaktioita, niin näyttääpä tosiaan siltä, että Lyytisen tuottama tulkinta tulee tarpeeseen. On sitten itse elokuva, kuinka epäonnistunut tai onnistunut tahansa, Lyytinen on jo saanut kansakunnan kohtaamaan joukon kysymyksiä, kuten onko Mannerheim suomalaisille kaikkein valkoihoisin näyteltävä maailmassa ja minkä hiton tähden. Jotenkin alan kaivata lisää Mannerheim-tulkintoja, sankarimyyttitutkiskelua, pääosassa pieni lapsi tai vanha nainen. Ihonvärillä ei ole väliä. Näkymätön Mannerheim olisi myös mielenkiintoinen, samoin joku eläinmaailman edustaja Mannerheim.

AKUJA & MAAMME KIRJA

Pari viikkoa kävin läpi papereitani, vuosien takaisia proosaliuskoja, lasteni piirustuksia, joita oli paljon, inspiroivia talteen laitettuja yksittäisiä lehtiartikkeleita ja kokonaisia lehtiä ja... Mistä voisin luopua ja mitä olisi pakko viedä muuton mukana uuteen kotiin ja uuteen elämänjaksoon. Pyykkikorilla kannoin paperinkeräykseen sen, mistä suinkin pystyin eroamaan.

Mikä määrä Aku Ankkoja kertyy reilun 20 vuoden tilausjakson aikana! Kassillisen annoin ystäväni pojalle, loput rahtasin mukanani; en ole valmis Akuttomaan elämään, vaikka en itse ole lukenut lehteä vuosiin. Akut ovat olleet aikuistuvien lasteni hupia (jotka eivät halunneet ottaa lehtiä omiin koteihinsa). Minusta tarinat ovat olleet itseään toistavia ja liian kepeitä aikuisen naisen makuun. Nyt kun selailin ja pakkasin niitä unohtuen välillä lukemaankin, huomasin, että Aku-kieli ja toistuvat tarinat huvittavat taas minua. Kasojen seassa oli nostalgisia aarteitakin, lapsuudenkotiini tuli myös Aku, varsinkin jouluiset kannet saivat minussa aikaan salaperäistä juhlan odotusta poreilevan olon.

Kirjoja pakatessa tuli tietysti mieleen, että näitähän onkin aika paljon, mutta kirjojen suhteen on aina selvempää kuin muun paperin; kaikki kirjat pakataan muuttolaatikoihin, joita tarvitaan paljon enemmän kuin uskoisikaan silloin, kun kirjat ovat vielä hyllyssä. Olen jo aikaisemmin päättänyt, että syksystä lähtien luen järjestelmällisesti omistamani kirjat, ne, jotka olen saanut lahjaksi, ne, jotka olen ostanut myöhemmin luettaviksi, ne, jotka olen lukenut kauan sitten. Haluan tuntea kirjahyllyni sisällön, kunnioittaa sen verran tämän pikkuruisen kirjaston hajamielistä hoitajaa ja kirjoja lahjoittaneita entisiä ja nykyisiä ystäviä.

Uusin kirjastooni liittyjä on serkkuni romuvarastosta pelastama isoisälleni aikoinaan kuulunut Topeliuksen Maamme kirja, lukukirja Suomen alimmille oppilaitoksille, 1917-luvun painos. Mielenkiintoinen opus, en ole siihen aikaisemmin tutustunutkaan, herkullista kieltä. Ja miten isänmaallisiksi, Jumalaan uskoviksi ja työteliäiksi koululaisia aivopestiin 1900-luvun alkupuoliskolla. Hurja muutos nykypäivän oppikirjoihin ja koululaisiin.

Kohdassa 31. Saimaa (kun nyt kerran asun Saimaan äärellä): "...Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin vielä havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko pian ensimmäisen leivosen liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien latvoilla..."

SYMPAATTINEN ARVIO

Lähetin tuoreimman novellikokoelmani tämän vuoden Möllärimestari-omakustannekilpailuun. Kaikki teoksensa kilpailuun lähettäneet saavat pienen arvion kirjastaan:

"Okkonen Tarja: KOLMAS KOKOELMA. NOVELLEJA.

Kokoelman nimi ja ulkoasu eivät juuri houkuttele, mutta sisältö kyllä. Teos sisältää lyhyitä novelleja; vinksahtaneita, surullisia, lämpimiä. Kirjoittaja saa henkilöistä lyhyissäkin teksteissä eläviä ja uskottavia. Kieli on tuoretta, tyyli tiivis ja toteava. Tässä ei sorruta selittelemään. Joitakin maneerinomaisia kielioppivirheitä ja tyylikummallisuuksia on, mutta se on pikkujuttu näin hienossa kirjassa. Kaikki novellit ovat aika lyhyitä. Näin pienessä kirjassa (97 sivua) se menee, mutta voisiko jatkossa harkita myös pidempää muotoa?" 

 

PUNAINEN LANKA

Kun luin Enkeli-Elisan tarinaa tuoreeltaan, minun silmääni siinä lähinnä pisti koulukiusatun nuoren vanhempien rooli. Jos tarina olisi totta, olisi kohtuutonta kenenkään ulkopuolisen lähteä puimaan tätä puolta julkisesti, mutta jos kirjailija Vettenterä on keksinyt asetelman niin kuin nyt näyttää, ei minusta koko touhussa ole paneuduttu tämän tarinan kannalta oleelliseen. Tarinan syvin idea on minusta siinä, että nuori yrittää kärsimyksistään huolimatta pitää tunnelmaa kotona hyvänä, kunnes väsyy lopullisesti ja tappaa itsensä kesken kireiden pakkaspäivien.

Aikuisten täytyy todella yrittää huolehtia siitä, että lapsia ja nuoria ei kiusata. Ja meidän täytyy yrittää kasvattaa lapsia, joiden ei tarvitse pitää meidän maailmaamme kasassa ja ruusuisena, vaan he voivat oireilla pahaa oloaan, pyytää apua. Viimeksi mainitun teeman nostaminen esille voisi ehkäistä pienempiä ja suurempia tragedioita.

Todella oleellista ajastamme kertoo myös se, että joidenkin ihmisten mielestä näyttäisi olevan aivan sama, ovatko Vettenterän tarinan henkilöt keksittyjä vai eivät, koska onhan niitä vastaavia tapauksia kuitenkin olemassa ja tässä ajetaan hyvää asiaa. Minusta ihmisille keksityn uskotteleminen todeksi on valehtelemista ja näiden luottamuksen pettämistä. Aivan sama, onko kyseessä kirjailija vai poliitikko. Fiktion sisällä tapahtuva keksiminen on oma lajinsa, vaikka toden puhumisen rajat tuntuvat entisestään hämärtyvän, taiteen keinoja ja vapauksia käytetään surutta luomaan todellisuutta, mielikuvia, joiden taustalla on pelkkää höpöhöttöä.

JOUKOSTA PUDONNUT

Tammikuussa ilmestyy seuraava kirjani, joka sisältää 89 kirpaisua. Kirpaisut ovat lyhyitä, sadan sanan tietämissä. Alla oleva putosi joukosta pois ja päätyi Varasto-kansioon, pääsee parka nyt kuitenkin blogiin näyttäytymään.

NÄKEMIIN

Ajoin Eerolla piirini ensimmäisen kerrostalon eteen kello kolme. Otin syliini rappujen lehdet, tuoreen painomusteen haju osui kirpeästi nenään. Aloitin yön juoksun, hissillä ylös, portaita alas. Ovien takaa kuului hiljaisuutta, koiranrapellusta, riitoja, vauvan itkua. Uneton nainen odotti lehteään, otti sen vastaan vanhan talon ahtaasta luukusta. Hetken aikaa joka yö pidimme lehdestä yhtä aikaa kiinni, nainen kuiskasi luukusta kiitos. Taas sammunut mies makasi kolmannen kerroksen tasanteella makkaraperunat ympärillään. Astuin yli, ehdotin nousemista. Heräämättä mies avasi silmänsä, mutisi anteeksi ja sulki luomensa. Yöllä kaikki äänet olivat kovia, kohtaamiset yllättäviä. Enää en tuo teille lehteä; tuoksuvana kevätyönä Eero varastettiin. Joku sai hyvän pyörän ja 67 sanomalehteä.

KIRJOITTAMINEN ON MUKAVAA HOMMAA

Naapurissani asuu lähes kahdeksankymmentävuotias puhelias mies, jonka kanssa minä ja monet muutkin talon asukkaat rupattelevat ohi kulkiessaan. Keväästä syksyyn hän istuu usein pihan penkillä ja jutustelee naapureidensa kanssa, usein pysäyttäen ohirientäjät kysymällä: Oletko töihin menossa/Oletko lomalla?

Eilen selvisi, että hän myös kirjoittaa! Kynällä lyhyitä tarinoita. "Ei sillä pituudella ole väliä, pääasia, että toimii. Se on tärkeintä, että se toimii, silloinkin vaikka kirjoittaa vain itselleen", hän pohdiskeli.

Kuulostaa surulliselta kirjoittaa vain itselleen, vaikka toisaalta, jos tarinan rakentaminen on mukavaa hommaa, kuten hän sanoi, niin miksi sitä nyt ei voisi tehdä vain itseään varten.

Minua kiinnostaisi nähdä, millaisia tarinoita Herra Puhelias kirjoittaa, varsinkin, kun hän sanoi tekstiensä olevan aivan absurdeja. Muutan heinäkuun lopussa Helsingistä Lappeenrantaan, ja tavoitteeni on päästä sitä ennen hänen lukijakseen, mikäli häntä nyt edes kiinnostaa lukijan saaminen.

KIRJAILIJA-LEHTI JA TAJUNTANI VIRTA

Kirjailijaliiton Kirjailija-lehti tuli eilen. Ensivilkaisulla luulin Jehovan todistajien lähestyneen minua painotuotteellaan. Kannen väritys oli Vartiotornimainen, kultareunaisia pilviä ja kehystetty rappioitunut mieshenkilö polttamassa tupakkaa, ehdin sekunnin ajatella maailman turmelus & maailmanloppu -numeron pudonneen postiluukustani. Tupakoitsija oli Saarikoski, ja lehti täynnä kirjallisuusasiaa, josta riittää lukemista useammaksikin auringonottokerraksi.

Lukiessani auringon kanssa Tiina Pystysen tekstiä Ruuhka-apulaiseksi hautaustoimistoon mieleeni tulivat ajat, jolloin Pystynen oli julkisestikin harmistunut siitä, ettei häntä hyväksytty Kirjailijaliittoon. Nyt on varmaan mukava olla osa liittoa ja liiton lehteä, ajattelin muistaessani menneen taistelun. Pystysen tuotanto liittyy myös avioeroprosessiini: kun olin vuosia sitten eroamassa miehestäni, tämä osti minulle lahjaksi Pystysen teoksen Ystävänä yksinäisyys (WSOY 1997). Ehkä lahjassa oli jotain uhkailun sävyä, mutta kirja on kaunis, nököttää hyllyssäni.

Marja-Leena Tiaisesta oli lehdessä iso juttu ja söpöjä kissavalokuvia. Tiaisesta mieleeni virtasi hänen nuortenkirjansa Pikkuskini (Tammi 2002 ), jonka luin aikoinaan kahdelle nuoremmalle pojalleni, jotka taisivat olla vähän liian nuoria kuulemaan kyseistä kirjaa, koska muistan lukiessani sensuroineeni seksikohdan. Pidimme kaikki teoksesta, se oli uskottava eikä yhtään lässy. Hyvistä kirjoista, jotka on jakanut ääneen lukemalla, tulee erityisen läheisiä.

Tuula-Liina Varis oli kirjoittanut Kirjailija-lehteen Saarikoskesta ja Leinosta, Kaksi traagista optimistia. Variksella on kunnia olla yksi kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Luettuani Variksen kirjan Peili ja ikkuna (WSOY 1996), jossa Varis kertoo muutamalla rivillä esiintymispelkonsa voittamisesta, ensimmäisen kerran uskoin, että esiintymiskammon voi tosiaan voittaa.

Minähän olin alkujaan tärisijä, jonka sydän hakkasi tuhatta joutuessani puhumaan minkä tahansa ryhmän edessä, jyske tukki korvani ja tukahdutti ääneni. Olin mieltänyt esiintymiskammon olevan niin iso osa minua, ettei sitä voisi edes millään maailman terapialla tai psyykkauksella minusta poistaa. Mutta sen uskominen, että jokin asia on mahdollinen, avaa aivan uuden tien sitä kohti, jopa ilman sen kummempia terapiaistuntoja. Sitä paitsi minusta kirjailija on luotettavampi kuin terapeutti.

TULEVAISUUDENSUUNNITELMIA

Täytän syksyllä 49 vuotta. Vanheneminen on tähän asti ollut hienoa; tulen yhä vapaammaksi ja kummallisemmaksi. Minusta tulee mahtava mummeli, jos nyt saan elää mummeliksi asti – mummelina olo alkaa mielestäni noin 70-vuotiaana. Mahdollisesti joidenkin kohdalla jo 65-vuotiaana, mutta sitä nuoremmat eivät ole uskottavia mummeleita.

Toivottavasti pärjään pelkällä kävelykepillä, se on huomattavasti tyylikkäämpi kuin rollaattori. Joka sitä paitsi juuttuu ikävästi lumeen, kuten parina viime talvena olen monesti joutunut todistamaan täällä Helsingin Pihlajamäessä asuessani (onneksi auttavia ihmisiä on löytynyt, ja jokainen vanhus lopulta päässyt kotiinsa). Pihlajamäessä asuu paljon vanhoja ja lumen pakkautuminen jalkakäytäville on tehnyt monen kulkemisesta lumisadejaksojen ja hitaan aurauksen aikaan todella vaikeaa.

Mummelina aion pukeutua perinteiseen mummelileninkiin. Mikä helpotus sekin, ei enää mitään miettimistä vaatteiden suhteen, aina päällä mummelin leninki. Hartiahuivi niskaan, kirkuvanväriset lenkkikengät jalkaan – luulen, että vanhana kunnon lenkkarit ovat parhaat jalassa – keppi föliin ja menoksi. Kirkkoon, kirjastoon ja kapakkaan.

Parinkymmenen vuoden päästä saattaa tosin olla vaikeaa löytää kunnollisia mummelileninkejä, jos nykyään vellova taistelu ikääntymisen merkkejä vastaan entisestään laajenee. Silloin mummelin yksinkertainen ja nuoruutta kosiskelematon leninki onkin kapinallinen vaate.